Antti astui edelleen. Lavalla istuivat rouvat pitkässä rivissä. Kriitillisin katsein he seurasivat nuorisoa ja tekivät havaintojaan. Heidän tarkoilta silmiltään ei jäänyt huomaamatta kenen kanssa huomatuimmat tytöt tanssivat. He heittivät salavihkaisia katseita ympärilleen ja puhelivat puoliääneen keskenänsä. — — —
Kuusimajassa, lavan sivustalla, istui Elli Löfberg ja löyhötteli viuhkallansa. Hänen silmänsä loistivat ja suu hymyili. Luutnantti Taube istui hänen rinnallansa. Hänen katseensa oli surumielinen.
— Neiti Elli, sanoi hän hiljaisella äänellä, — minä näen teidät nyt viimeisen kerran. Huomenna minun täytyy lähteä. Pidennettykin loma-aikani on loppuunkulunut.
Elli asetti viuhkan kasvojensa eteen ja odotti ääneti.
— Täytyykö minun erota teistä, ilman — — —
Elli säpsähti ja loi häneen ankaran katseen. Mutta ankaruus vaihtui heti hilpeään hymyyn, ja hän sanoi veitikkamaisesti:
— Rupeatteko tekin hempeämieliseksi? Se ei lainkaan sovi teille.
— Neiti Elli, te olette julma. Te tiedätte varsin hyvin, minkä sijan te olette anastanut minun sydämessäni, ja kuitenkin te voitte tehdä pilkkaa minusta.
— Herra luutnantti, älkää koettako uskotella minulle turhia. Yhtä pian kuin loma-aikanne loppuu, yhtä pian te myös unohdatte sen tuottamat pienet huvit.
— Te olette sydämetön. Millä oikeudella te herätätte minussa tunteita, joita itse sitten pilkkaatte?