— Mitä minä olen herättänyt, ja mitä oikeutta minulla olisi herättää teissä sellaisia tunteita? Tiedättehän että minä olen sidottu.
Luutnantti Taube hymähti.
— Sanokaa minulle, voiko jalostettu ruusu kasvaa muokkaamattomassa maassa? Se tarvitsee puutarhan, jossa se auringonlämmössä puhkeaa täyteen kukoistukseensa. Metsässä se kituu ja kuihtuu.
— Minä en ymmärrä teitä, herra luutnantti.
Elli oli sekä hyvillänsä että suuttunut. Mutta huolimatta vähäisestä närkästyksestänsä hän tarttui Tauben tarjoamaan käsivarteen ja seurasi häntä tarjoiluhuoneesen. He istahtivat pöydän ääreen ja Taube kohotti korkeajalkaista lasiansa, jossa poreili vaalea, huumaava neste.
— Kylmän kuningattareni malja!
Elli hymyili hänelle valoisinta hymyään ja Tauben silmässä paloi outo hehku. — — —
Tanssi oli Ylioppilastalolla loppunut, valot sammuneet. Antti saattoi rouva Löfbergin ja Ellin kotiin. He astuivat ääneti, kukin ajatuksiinsa vaipuneina. Heidän välilleen oli äkkiä avautunut syvä juopa, Antti tunsi sen nyt selvemmin kuin koskaan ennen. Ellin hymyilevä katse ei jäänyt puolipimeässäkään häneltä huomaamatta, mutta tuo hymy oli hänelle outo, eikä hänelle aiottu. Kotiportilla he erosivat äänettöminä.
Antti astui vitkalleen kotiinsa. Kepeät lumihiutaleet laskeutuivat maahan niin hiljaa ja äänettömästi kuin salaiset ajatukset, jotka sydämen pohjalle painuvat. Ne laskeutuivat maahan tuhansittain ja taas tuhansittain, kasvaen ja kasaantuen ja peittivät yhä suuremman alan. Selittämättömällä voimalla äänettömät ajatuksetkin liittyivät toisiinsa, ne paisuivat ja kasvoivat; yhä äänekkäämmin ne rinnassa riehuivat ja vaativat oikeuttansa.