Kaukana salomaalla, jonne tie kulkee synkkien metsien ja asumattomien kankaiden kautta, ponnisteli hevonen eteenpäin lumikinosten keskellä. Pitkien taipaleiden varrella ei näkynyt ainoatakaan mökkiä, ei pienintäkään ihmisjälkeä. Sinervä savu ei kohonnut missään talvista taivasta kohti eikä ystävällinen tuli tuikkinut yksinäiselle kulkijalle lumenpainostamien oksien lomitse.
Hitaasti matka edistyi. Vähä-väliä hevonen pysähtyi puhaltamaan. Keli oli raskas, lunta oli satanut yhtämittaa ja tie oli pehmeä ja upottava.
Päivä kallistui jo iltaa kohti. Lumituisku oli laannut ja hienoja hiuteita lenteli vain ilmassa. Ilma oli tyyni, ei vähintäkään tuulenhenkeä tuntunut. Pakkanen oli lauhtumiseen päin.
Hertta Ek istui reen perällä. Hän oli kokonaan turkkien ja vaippojen peitossa. Karvalakki oli painettu alas otsalle ja huivi peitti poskia ja kasvojen alaosaa. Pakkasen punaama nenä pisti vain huivin lomasta esiin ja silmät loistivat kirkkaina karvalakin alta. Toista päivää oli Hertta istunut reessä ja ajanut lakkaamatta eteenpäin. Reen tasainen liikunto, hiljaisuus ja raitis, virkistävä ilma vaikutti rauhoittavasti hänen mieleensä. Se oli ikäänkuin säestyksenä hänen ajatuksillensa, jotka milloin riensivät hänen edellänsä hänen tulevalle työmaallensa, milloin palasivat takaisin hänen kotiinsa ja ystäväpiiriinsä.
Jonkunmoisella huolella ja pelolla oli Hertta lähtenyt kotoansa. Kun hän jäähyväisiksi oli puristanut ystäviensä kättä, jotka olivat saapuneet häntä asemalle saattamaan, ja yksinänsä istui rautatievaunussa, joka vei hänet yhä lähemmäksi matkan määrää, niin hän tunsi edesvastuun raskaasti painavan hartioitansa. Hän oli niin kokematon, niin kyvytön, tähän asti hän oli katsellut maailmaa vain oman huoneensa ikkunaverhojen takaa, ja nyt äkkiä hänen täytyi seisoa omilla jaloillansa, yksinänsä keskellä elämän todellisuutta.
— Tarttukaa rohkeasti työhön kiinni, oli kenraali Löfberg hänelle jäähyväisiksi lausunut, — — älkääkä antako mielenne masentua. Hän joka koko luomakuntaa johtaa, hän antaa teillekin voimia ja ymmärrystä. Jumala kanssanne, nuori ystäväni.
Hyvää tahtoa ei häneltä puuttunut eikä hän työtäkään pelännyt. Mutta sittenkään hän ei voinut irtautua tuosta painostavasta mielentilasta. Se oli kuin epämääräinen aavistus jostakin salaisesta, kaukaisesta voimasta, joka hävittäisi hänen työnsä ja tuhoaisi hänet itsensä.
Vasta sitten kun rautatiematka oli loppunut ja hän istui yksinään luonnon suuren hiljaisuuden ympäröimänä, hänen omaan sydämeensäkin vähitellen rauha valautui. Ja rauhan mukana sisällinen tyydytys ja ilo. Hänen työnsä astui niin selvänä hänen eteensä. Lievitystä hän saisi kylvää ympärillensä ja herättää uutta toivoa siellä, missä se oli jo ehtinyt sammua.
Hertta heräsi mietteistänsä. Mies ajopenkillä uhutti hevostansa parempaan vauhtiin. Hän oli turkkitamineissaan ja huopasaappaissaan. Parta ja turkinkaulus olivat huurteessa.
— Ollaanko sitä pappilan mamseleita? kysyi mies kääntyen Hertan puoleen.