— Kaikkia meidän on mahdoton ottaa vastaan, hän sanoi, — senhän te itsekin voitte nähdä. Niin vaikealta kuin minusta tuntuukin, etten voi teitä kaikkia auttaa, niin täytyy minun kuitenkin pyytää, että te toiset lähdette kotiinne.
Kansanjoukko ei liikahtanut. Ne, jotka saivat jättää lapsensa turvakotiin, kokoontuivat yhteen joukkoon tuvan perälle. He riemuitsivat ääneensä ja puhelivat lastensa kanssa. Toiset katsoivat jäykästi Herttaan ja heidän silmissään kuvastui pettymystä ja surua.
— Armahtakaa meitä, älkää jättäkö meitä avutta, kuului ääniä joka puolelta. Heidän pyyntönsä ja rukouksensa tulivat yhä kovaäänisemmiksi. Heidän tuskansa oli sydäntäsärkevä. Lopulta he huusivat kaikki yhteen ääneen.
Hertta oli aivan neuvoton. Hän kiiruhti Annastiinan luo, joka takan ääressä hämmensi vellipataa.
— Antakaa heille kaikille ruokaa, sanoi Hertta, — ehkä he sitten tyyntyvät.
He kaatoivat höyryävän keiton kivikuppeihin ja tarjosivat nälkäiselle ihmisjoukolle. Kiihkeästi he tarttuivat ruokaan käsiksi ja antoivat kuppien kulkea kädestä käteen. Kun pata oli tyhjennetty, lisäsi Annastiina uutta kiehumaan.
Oven suussa seisoi kaksi vaimoa. Hertta astui heidän luoksensa ja ojensi heille ruokaa. Ääneti he tarttuivat kuppiin kiinni, heidän katseensa oli levollinen, melkein tylsä. Heidän kärsimyksensä oli kehittynyt sellaiselle asteelle, jolloin ihminen ei tunne kiitollisuutta, eikä kykene valituksiin.
Vähitellen joukko asettui. Raskain askelin he läksivät kotiansa kohti kulkemaan. Lopulta ei tuvassa ollut muita kuin sinne jäävät lapset ja heidän äitinsä. Hekin rupesivat hyvästi jättämään lapsiltansa. Toiset jäivät mielellänsä, mutta toiset purskahtivat itkuun.
— Voi äiti kulta, älkää jättäkö minua, huusi Liisa ja piteli äitiä hameenliepeestä kiinni.
Nuori vaimo, joka jo oli jättänyt rintalapsensa Annastiinan haltuun, koetteli lohduttaa Liisaa.