Kulkusten kilinää kuului tieltä, ja hevonen pysähtyi portaiden eteen.
Ruustinna Forsberg nousi reestä. Hän oli vanhanpuoleinen, lihava nainen
ja hänen kasvojensa ilme oli hyvänsuopa. Ystävällisesti hän tervehti
Herttaa sekä kokoontunutta kansanjoukkoa.
— Jumal'antakoon, kuului ääniä usealta taholta.
Ruustinna puhutteli vaimoja. Melkein kaikki olivat hänelle ennestään tuttuja. Hän tunsi heidän olosuhteensa, lukemattomia kertoja he olivat käyneet pappilassa avun ja neuvojen pyynnössä.
Ruustinna kävi pöydän ääreen istumaan.
— Kaikkia meidän on mahdoton ottaa, hän sanoi Hertalle. — Mistä täällä tilaa saisi niin suurelle joukolle. Sitä paitsi eivät kaikki ole yhtä suuressa avun tarpeessa. Jos annatte kynää ja paperia, neiti Ek, niin koetamme merkitä, ketkä voivat tulla kysymykseen.
— Emmekö voi ottaa ainakin kymmentä lasta enemmän, kuin mitä alkujaan olimme aikoneet, sanoi Hertta. — On niin sydäntä särkevää lähettää heitä pois.
— Voimmehan koettaa. Ruustinna merkitsi nimiä paperille.
— Olisi ehkä parempi ottaa vain yksi lapsi joka perheestä, siten auttaisimme useampia, hän sanoi. — Mutta toiselta puolen on muutamien tila niin tukala, että jollemme ota kaikkia, niin apu ei myöskään ole tuntuva. Mitä arvelette, neiti Ek? Tähän olen nyt merkinnyt neljäkymmentä nimeä, mutta voisittehan te itsekkin koettaa vielä ottaa selkoa — —
— Enhän minä tunne heitä, en ainoatakaan. Minä luotan täydellisesti teidän arvostelukykyynne, hyvä rouva.
Hertta ilmoitti joukolle, ketkä saivat jättää lapsensa turvakotiin.