— Liisa. Tyttö painoi päänsä äidin hameesen. Hänen pieni vartalonsa upposi kokonaan röijyyn, joka oli nuoralla sidottu vyötäisiltä kiinni. Paljaat jalat pistivät sen alta esiin.
— Kesällä meillä oli hevonen, sanoi nuori vaimo, — mutta emme voineet sitä pitää, kun ei saatu rehuja kokoon. Ja tämä lapsi raukka, hän osoitti pienokaista käsivarrellansa, — se nääntyy nälkään, sillä minulla ei ole mitään sille antaa. Rintani ovat aivan ehtyneet.
Hän purskahti itkuun.
Lattialla, kokoonkyyristyneenä istui vaimo, pidellen sairasta lasta sylissänsä.
Hertta kääntyi hänen puoleensa.
— Onko teidän lapsenne sairas? kysyi hän osaaottavasti.
— Toista viikkoa se on potenut. Mieheni läksi syksyllä työnhakuun ja jätti minut kolmen lapsen kanssa. En ole kuullut hänestä mitään, liekkö enää hengissäkään. Ottakaa edes tämä, joka on sairas, ettei hänen tarvitsisi nähdä nälkää ja vilua.
Vaimo kiinnitti häneen suuret silmänsä. Ne ilmaisivat sanomatonta tuskaa ja epätoivoa.
Hertan rauhattomuus yhä lisääntyi. Ruustinna oli luvannut tulla hänen avuksensa, hän tunsi pitäjäläisensä ja tiesi, kuka lähinnä oli avun tarpeessa. Mutta häntä ei kuulunut.
Ilma tuvassa tuli sietämättömän kuumaksi ja hikisten ja likaisten vaatteiden haju teki sen tukahduttavaksi. Hertta astui portaille raitista ilmaa hengittämään. Hänen ohimoltansa poltti ja päätänsä pyörrytti.