— Astukaa sisään lämmittelemään.
Tupa täyttyi silmänräpäyksessä. Toiset tunkeutuivat kamareihin. Suuri joukko jäi vielä pihalle odottamaan.
Hertan mieli tuntui niin oudolta. Hän seisoi yksin keskellä tuota joukkoa, enemmän yksin kuin koskaan ennen. Hän näki ympärillään kaikki katseet tähdättyinä itseensä; ne ilmaisivat niin paljon toivoa, niin suurta luottamusta. Mutta tuo luottamus peloitti häntä. Hän tunsi tuskan kohoavan yhä korkeammalle rinnassansa ja kyyneleet tunkeutuivat hänen silmiinsä. Hän ponnisti kaiken voimansa hillitäkseen liikutustansa, joka pyrki päästä hänessä vallalle.
Mitä hän voisi, heikko, voimaton nainen, tuolle suurelle ihmisjoukolle? Millä hän tyydyttäisi heidän kaikkien toiveet, millä lieventäisi tuskaa, joka niin selvästi kuvastui jokaisen kuihtuneilla kasvoilla? Ei toista puoltakaan hän kykenisi vastaanottamaan ja miten valita enemmin tarvitsevat ja hädänalaisimmat?
Hertta astui keski-ikäisen vaimon luo, joka seisoi etumaisimpana pidellen pientä poikaa kädestä.
— Meillä ei ole mitään mistä elää, hän sanoi nyyhkyttäen. — Ainoan lehmän me möimme jo syksyllä. Eikä ole särvintä minkäänlaista, jossa kostuttaisi karvasta leipäänsä.
— Elääkö teidän miehenne?
— Eläähän se, mutta ei ole ollut työansiota moneen viikkoon. Aina sitä jollakin tavalla eteenpäin pujottelisi, kun poika vaan pääsisi tänne.
— Minun lapsillani ei ole vaatteita, sanoi nuori vaimo, jolla oli rintalapsi sylissänsä. Isompi tyttö piteli äitiä hameesta kiinni.
— Mikä sinun nimesi on? kysyi Hertta kumartuen tytön puoleen.