— Montako lasta neiti ottaa tänne?
— Kolmekymmentä. Ja päivälliseksi Annastiina keittää velliä tuossa suuressa padassa.
Hertta astui ikkunan luo. Kivenheiton päässä talosta oli valkoiseksi maalattu kirkko. Sen takana kohosi korkea vaara; vuoren loivalla rinteellä siinsi lumi havupuiden lomista, mutta sen toinen jyrkkä kylki seisoi harmaana ja alastomana. Se oli kuin jättiläisvanhus, joka katsahti korkeudestaan alas maahan ja paljaalla rinnallansa suojeli sitä pohjoistuulen iskuilta.
Kirkkoa ympäröi matala kiviaitaus ja kinosten keskeltä kohosi siellä-täällä yksinkertainen puuristi. Tie kirkolle oli tuiskunnut umpeen ja portaat olivat kokonaan lumen peitossa.
Maantie kiersi kirkon alapuolelta. Repaleinen vaimo astui tietä myöten vetäen kelkkaa perässänsä. Hänen jäljessään kulki toinen kantaen lasta sylissään. He astuivat yhä lähemmäksi taloa ja jäivät pihalle seisomaan.
Salaman nopeudella oli tieto levinnyt Hertan tulosta talosta taloon, ja mökistä mökkiin. Se oli herättänyt iloa ja riemua kaikkien rinnoissa, ja jokainen oli toivonut saavansa apua ja lievitystä hätäänsä. Joka mökistä oli vaimo laittautunut matkaan, kullakin oli kuljetettava mukanansa, ketkä kantoivat lastansa selässään, ketkä kädestä taluttivat.
Hertta katseli ikkunasta tuota joukkoa, joka yhä kasvamistaan kasvoi. Yhä uusia ryhmiä ilmaantui tien polvekkeesen, kun se kirkon luota kääntyi talolle. Yhä uusia laihoja, kelmeitä kasvoja ja repaleisia ryysyjä. Kaikki he suuntasivat askeleensa taloa kohti ja täyttivät koko pihan ja eteisenkin.
— Annastiina, käskekää sisään niin monta kuin mahtuu, antakaa heidän tulla tupaan ja kamareihin.
Eteisestä kuului tavatonta liikettä. Vaimot kopistelivat lunta jaloistansa, lapset yskivät ja pienimmät itkivät.
Hertta avasi tuvan oven.