Hertta ei voinut irroittaa katsettansa tuosta loppumattoman yksitoikkoisesta maisemasta. Hän koetti kuvailla kevät-aikaa mielessänsä, jolloin lumikentän valkoiseen pintaan ilmaantui ruhjoja, jolloin laine vapautuneena läikkyi ja rehevät saaret järven pinnalla kelluivat. Lumenpainostamat oksat karisuttaisivat taakkansa maahan, vihertävä lehti puhkeaisi puuhun ja pääsky pesisi räystään alle. Luonto heräisi talviunestansa ja tuhansin kielin se kajahuttaisi ilmoille uhkuvan elämänriemunsa.
Mutta voisiko luonnon mukana kohota erämaan asukkaankin rinnasta uhkuva riemu? Eikö talven valta musertaisi hänen voimansa ja masentaisi elämänhalua hänen rinnassansa? Eikö uhkaava kurjuus painaisi häntä maahan, niin ettei hän koskaan kykenisi nousemaan? Murtuihan hongankin vahva varsi lumipainon alla ja taipuihan koivunkin notkea runko maata myöten.
Herttaa värisytti. Hän astui tupaan, heitti turkin yltään ja lämmitteli käsiään pystyvalkean edessä. Räiskien puut paloivat takassa ja loimu levisi tuvan lattialle. Pitkät penkit reunustivat seiniä ja tuvan perällä seisoi jykevä pöytä. Ovennurkassa kaksikerroksinen vuode kirjavine verhoineen.
Tupa oli mustunut ja matala ja poikkihirret katossa tekivät sen vieläkin matalammaksi. Pienet ikkunat päästivät vain niukalta päivän valoa huoneesen.
Vanha vaimo astui sisään.
— Hyvää huomenta, neiti, hän sanoi ja hänen ryppyiset kasvonsa ilmaisivat ystävällisyyttä. — Minä luulin että neiti vielä nukkui, enkä pitänyt mitään kiirettä.
Puhellessaan hän hääri edes-takaisin tuvassa, otti kahvikupit seinäkaapista esille ja leikkasi lautaselle leipää. Nokisen kahvipannun hän nosti liedeltä ja kaatoi kahvia kuppiin.
— Tänään on kova pakkanen.
Hertta kävi pöydän ääreen istumaan.
— Kuulkaapas, Annastiina, ei meidän kannata juoda kahvia joka aamu. Ainoastaan sunnuntaisin. Arkipäivinä me juomme maitoa, niinkuin lapsetkin.