— Siunaa ja varjele, kun noin vähissä ulos lähtee. Sattuisi vaikka jumalan tauti tulemaan.
Hertta hymyili. Hän astui sisään pieneen kamariin heti eteisen vieressä. Pöydällä oli ruokaa. Hän istui sen ääreen syömään.
Huone oli yksinkertaisesti sisustettu. Siinä ei ollut mitään, jota olisi voinut liiallisuudeksi sanoa. Vuode, puinen sohva, pöytä ja muutamia tuolia. Seinät olivat mustat ja paperoimattomat, uuni savuttunut ja lattia epätasainen ja kulunut. Ja kuitenkin oli siinä kodikkuuden ja hauskuuden leima. Kirjavat räsymatot peittivät lattiaa, valkeat uutimet riippuivat ikkunan edessä ja pieni taulu sohvan yläpuolella katkaisi seinän yksitoikkoisuutta. Uunissa oli tuli palanut melkein hiilokselle.
Annastiina seisoi ovella.
— Nukkuvatko lapset rauhallisesti, Annastiina?
— Tuo sairas poika valittaa alituisesti.
Hertta astui viereiseen kamariin. Pimeästä kuului hiljaista valitusta.
— Nostetaanpa poika sohvalle makaamaan, tänne minun viereeni, sanoi
Hertta.
Hertta otti syliinsä laihan, nelivuotisen lapsen ja Annastiina levitti makuuvaatteita sohvalle.
Poika oli täydessä kuumeessa. Hänen ruumiinsa oli polttava ja silmät kiilsivät. Hän makasi aivan voimattomana ja valitti haikeasti.