Hertta kaatoi vettä vatiin ja pesi hänen ruumistaan. Hänen säärensä olivat laihat ja käsivarret kapeat. Vatsa oli pöhöttynyt ja suuri.
Hertta kääri hänet lämpimään peitteesen ja antoi hänelle juoda. Silmät painuivat hiljakseen umpeen ja hengitys kävi tasaisemmaksi. Ja valittava ääni lakkasi hetken kuluttua kokonaan.
Hertta meni tupaan. Siellä makasi kaksikymmentä pientä päätä vieretysten. Kasvot olivat kalpeat ja posket laihtuneet. Mutta uni oli rauhallinen ja syvä.
Kamarissa tuvan takana olivat pienimmät saaneet makuusijansa yhdessä Annastiinan kanssa. Pärekorissa makasi pienin, puolen vuoden vanha tyttölapsi. Kaikkialla oli hiljaista, ei kuulunut muuta kuin tasaista hengitystä.
Hertta astui takaisin tupaan. Pieni pää oli pystyssä ja hiljainen nyyhkytys kohosi rinnasta.
— Äiti, äiti.
Hertta kumartui lapsen puoleen.
— Älä itke, pikku Liisa. Hertta hyväili lasta ja pää vaipui hiljalleen takaisin tyynylle.
Hertta istahti huoneessaan matalalle rahille uunin eteen. Hän painoi päänsä käden varaan ja tuijotti hiilokseen. Siellä-täällä kohosi vielä sinertävä liekki puoleksi palaneiden kekäleiden ympärillä.
Hänen rinnastaan kohosi huokaus ja hän sanoi puoliääneen: