Vuoteessa makasi pieni poika. Isompi tyttö istui hänen vieressänsä.
— Annappas kättä, Paavo, sanoi Hertta sairaalle pojalle. — Tänään hän on jo paljoa reippaampi, lisäsi hän kääntyen rouva Korhosen puoleen, — hän sairasti vain ruuan puutteesta. Hänen äitinsä kertoi eilen, etteivät he viikkokausiin ole syöneet muuta kuin oljista keitettyä lientä ja karkeaa pettuleipää.
— Mutta sehän on hirveätä!
Hertta laski lapsen takaisin lattialle istumaan.
Tuvassa, oven suussa seisoi vanha mies poikansa kanssa. Hänen harmaa tukkansa valui hartioille ja yllään hänellä oli pitkä mekko, jota vyö piteli kiinni vyötäisiltä. Hän tervehti nöyrästi Herttaa.
— Minä tulen kaukaa, rajan toiselta puolelta, hän vastasi Hertalle, joka tiedusteli hänen kotipaikkaansa. Hänen puheessaan oli vieras, outo sointu.
— Matkalla minä kuulin, että täällä on koulu, lisäsi hän, ja hänen silmänsä loistivat kirkkaasti. — Ettekö te ottaisi tätä poikaa kouluun, että hän saisi jotain oppia?
— Onko teillä muutakin perhettä?
— Vaimo ja nuoremmat lapset jäivät kotiin.
— Kuinka he siellä toimeentulevat?