— Minä möin härännahan ja sain kauppiaalta viisi kiloa jauhoja. Sen me jaoimme keskenämme. Aika on huono ja leipä vähässä. Ei sitä aina rahallakaan saa.
Hertta lupasi ottaa pojan luoksensa, vaikka hän olikin toisia lapsia vanhempi.
— Herra palkitkoon teitä, neiti. Minä olen vanha, oppimaton mies, mutta minä tahtoisin että minun poikani saisi oppia enemmän kuin mitä minä itse olen saanut.
— Hätä on tullut joka tölliin, hän lisäsi hetken kuluttua. — Paljon niitä on kuollutkin, kun ei apua saatu minkäänlaista. Ja joka talosta miehet lähtevät liikkeelle apua ja ansiota hakemaan.
Miehen sanat huolestuttivat Herttaa.
— Mitä me teemme, sanoi hän myöhemmin rouva Korhoselle, saattaessaan häntä kotiin kirkon toiselle puolelle, — mitä me teemme, jos yhä useampia tulee rajan tuolta puolen? Mahdotonta on heitä kaikkia ruveta auttamaan, sillä silloin me riistämme avun meidän omalta väeltämme. Mutta on niin sydämetöntä jättää heitä ilman apuakin.
— Eikö olisi mahdollista saada vielä keittiö turvakodin lisäksi, sanoi rouva Korhonen. — Silloin voisi satunnaisillekin kulkijoille antaa apua, ainakin kerraksi.
— Kenraali Löfberg sanoi minulle lähtiessäni, että saisin perustaa keittiön turvakodin yhteyteen. Mutta huoneusto on siihen aivan liian pieni, eikä minulla ole kylliksi työvoimaakaan. Ainoa mahdollisuus olisi, jos voisimme saada jonkun täällä kirkonkylässä, joka ottaisi sen huoleksensa.
— Neuvotelkaa ruustinna Forsbergin kanssa, hän varmaan voi neuvoa teille jonkun sopivan henkilön.
Naiset erosivat toisistaan. Kun Hertta palasi takaisin, oli tuvassa jo päivällinen alulla. Lapset söivät lihasoppaa, neljä aina yhden vadin ääressä. He osoittivat niin suurta hartautta tässä toimessaan, etteivät malttaneet sivullekaan vilkaista.