— Neiti, sanoi Annastiina, joka hääri punakkana takan ja pöydän välillä, — kamarissa on köyhä vaimo. Hän tahtoisi puhutella teitä.
Hertta meni kamariin. Keski-ikäinen nainen istui tuolilla ja hänen vieressänsä lattialla oli pieni mytty. Hän nousi seisoalleen ja tervehti Herttaa.
— Eikö neiti olisi niin armollinen ja antaisi minulle vaatteen apua. Minulla on neljä lasta kotona. He ovat melkein alastomat, sillä tuli poltti syksyllä meidän tupamme, ja kaikki tavaramme. Suurella vaivalla lapset pelastuivat.
— Missä te nyt sitten asutte?
— Navetassa. Se on kylmä ja kostea, mutta onhan siinä kuitenkin tuulen suojaa.
Vaimon kasvot olivat laihat ja terävät. Posket olivat syvään kuopalle painuneet ja suun ympärillä oli kärsivä piirre.
Hertta meni tupaan ja toi lämmintä keittoa vadissa.
— Ulkona on kylmä, ehkä lämmin keitto tekee teille hyvää.
Vaimon silmät kyyneltyivät. Hän tarttui lusikkaan, mutta laski sen jälleen kädestään.
— Syökää vaan, sanoi Hertta kehoittavasti.