— Neiti, sanoi vaimo nyyhkyttäen, — minun lapseni eivät ole viikkokausiin saaneet keittoruokaa. Vaimo purskahti itkuun.
Hertta astui hänen luokseen ja laski kätensä hänen olkapäälleen.
— Syökää huoleti, kyllä täältä teidän lapsillennekin liikenee.
— Syksystä saakka me olemme syöneet petäjäistä, sanoi vaimo pyyhkien silmiään. — Karvasta se on, eikä sitä parempana aikana niin huonolla ruualla toimeen tulisikaan. Kun on tavallinen vuodentulo, niin tarvitsee ihminen myös tavallisen ravinnon. Mutta kun Jumala sulkee kätensä, niin hän antaa myös voimia kestämään sillä, minkä hän antaa.
Hertta läksi hakemaan vaimolle vaatteita. Hän kokosi suuren käärön ja toiseen hän pani ruokavaroja. — Jumala palkitkoon teitä, sanoi vaimo liikutettuna. — Lukkarin vaimo antoi minulle villoja kehrättäväksi, hän osoitti myttyä tuolin vieressä. — Nyt minulla on työtä ja lapsille ruokaa ja vaatteita. Kyllä sitä nyt taas eteenpäin eletään.
Hän jätti Hertalle hyvästi ja läksi astumaan kotiinsa. Hertta katsoi ikkunasta hänen jälkeensä. Ajatuksissansa hän seurasi häntä lumisella metsätiellä kylmään ja kolkkoon navettaan, jossa lapset kärsimättömästi häntä odottivat. Hän kuuli heidän riemuhuutonsa ja näki heidän ilosta hohtavat katseensa. Ja Hertan sydämeen hiipi niin omituisen nöyrä tunne…
XIII.
Hertta istui Soimäen pappilan salissa. Punakirjavat käymämatot peittivät koko lattian, ikkunan edessä seisoi monihaarainen fiikus ja peräseinällä oli jäykkäselkäinen sohva pöytineen ja nojatuoleineen. Seinällä sohvan yläpuolella oli Martti Lutheruksen öljypainokuva.
Rovasti istui keinutuolissa. Hän poltti pitkää piippuaan ja keinui harvalleen edes-takaisin tuolissansa. Hän oli vanha, harmaapäinen mies; vartalo oli lyhyt ja täyteläinen ja keskiosa ruumista pisti huomattavasti esiin. Hänen kasvonsa olivat pyöreät ja parrattomat.
Ruustinna istui Hertan vieressä sohvassa. Sukkapuikot liikkuivat nopeasti hänen sormissansa, mutta hänen katseensa ei kiintynyt kertaakaan työhön.