Pöydällä oli kahvitarjotin. Ruustinna kohotti punaista kahvimyssyä ja kaatoi kahvia kuppeihin.
— Tehkää hyvin, neiti Ek. Hertta kiitti.
Rovasti kaatoi kermaa kahvikuppiinsa ja pisti sokeripalan suuhun.
— Onhan myönnettävä, hän sanoi kohottaen kuppia huulilleen, — että neidet tekevät paljon hyvää kansalle. Mutta tietämättään he tekevät pahaakin, vielä enemmän pahaa kuin hyvää. Lapset tulevat ylpeiksi vanhempiansa kohtaan, saatuaan parempia päiviä kokea.
— No, mutta rakas Forsberg, kuinka Forsberg voi sellaista sanoa, sanoi ruustinna pysähdyttäen sukkapuikkonsa.
— Niin se vaan on, niinkuin minä sanon. He voivat ruveta vaatimaan sekä parempaa ruokaa että hienompia vaatteita, kuin mitä koti voi antaa.
— Rovasti siis arvelee, sanoi Hertta vaivoin hilliten liikutustaan, — ettei meidän yleensä pitäisi lievittää kansan hätää?
— Jumala kyllä tietää, miksikä hän lähettää vitsauksensa kansan yli. Sillä kun kansa elää synnissä ja jumalattomuudessa, eikä ota varoituksia varteen, niin se tarvitsee ankaran iskun, että se vihdoinkin herää huolettomuudestaan.
— Herra rovasti, miksikä köyhä kansa yksinään olisi, tuon vitsauksen tarpeessa, jota vastoin rikkaat — — —
Rovasti ei kuullut häntä. Hän ajatteli vain seurakuntaansa, jonka väliäpitämättömyys oli vuosi vuodelta kasvanut. Kirkossa kävijöiden luku oli huomattavasti vähennyt ja ehtoollisella käynti oli tullut säännöttömäksi. Sen sijaan kansa riensi maallikkosaarnaajia kuuntelemaan.