Palvelustyttö toi postilaukun sisään. Rovasti laski kupin kädestänsä ja avasi sen. Hän nousi ylös ja läksi huoneesensa sanomalehtiä lukemaan.
— Neiti Ek, sanoi ruustinna puoliääneen, — älkää olko millännekään, ei hän tarkoita aina mitä hän sanoo. Ja hän iski tuttavallisesti Hertalle silmää.
— Ettekö te tahtoisi, jatkoi ruustinna hetken kuluttua, — ottaa osaa meidän ompeluseuraamme, neiti Ek?
— Te työskentelette kai hädänalaisille? Ruustinna katsoi Herttaan.
Hänen kasvonsa ilmaisivat hämmästystä.
— Hädänalaisille? Niin tietysti, mutta pakanamaalla.
Hertan kasvot jäykistyivät. Hän puri huultaan, hillitäkseen liikutustaan.
Ruustinnalta ei jäänyt huomaamatta Hertan sanaton paheksuminen. Hänen äänensä oli hätääntynyt, kun hän kiireesti lisäsi:
— Meidän ompeluseuramme on ollut jo monta vuotta olemassa, ja siihen kuuluvat kaikki talon emännät ja heidän tyttärensä ja ne harvat säätyläiset, joita tällä paikkakunnalla on.
— Mutta eikö teidän mielestänne nyt todellakaan olisi suurempi syy auttaa omia pitäjäläisiä? Kun astutte askeleenkin ulkopuolelle omaa kynnystänne, niin hätä ja kurjuus on teitä joka puolelta vastassa.
— Kyllä aika on kova, mutta mitä maallinen kurjuus on sen henkisen pimeyden rinnalla, jossa pakanat vaeltavat. Ajatelkaahan toki niitä satoja ja tuhansia, jotka joutuvat kadotukseen, ilman että heillä on ollut mahdollisuuttakaan tulla osallisiksi evankeliumin valosta.