— Hyvä rouva, minä huolehdin monta vertaa enemmän lähimäiseni ruumiin tarpeista, kuin pakanoiden sieluntilasta. Kyllä Jumalan rakkaus on niin suuri, ettei hän anna ainoankaan luoduistansa hukkaan mennä.
Ruustinna katsoi sääliväisesti Herttaan.
— Niin, niin, uskottomuus se yhä leviää, varsinkin nuorisossa. Hän keinutti ruumistansa edestakaisin. — Vihollisen valta se voittaa yhä suurempaa alaa.
Hertan olo kävi tuskalliseksi. Hän olisi tahtonut lähteä pois tästä painostavasta ilmasta, mutta kohteliaisuus vaati häntä pysymään paikoillansa. Hän käänsi keskustelun toisaalle ja tiedusteli jotakuta sopivaa henkilöä, joka ottaisi pitääkseen keittiötä kuljeksivia kerjäläisiä varten.
— Lukkarin vaimo on hyvin toimelias nainen, sanoi ruustinna hetken mietittyänsä. — Hän on teidän lähin naapurinne, luulenpa melkein että hän suostuu. Hertta kiitti neuvosta. Jonkun ajan kuluttua hän läksi astumaan kotiinsa. Rovastin sanat painostivat häntä. Olihan hänen tarkoituksensa niin hyvä, innolla ja hartaudella hän oli tarttunut työhönsä, mutta ehkä häneltä sittenkin puuttui rakkautta. Sitä oikeata rakkautta, joka unohtaa itsensä ja itsekkäisyytensä uhrautuessaan kokonaan toisille.
Hän seisoi yksin, ilman ymmärrystä ja apua, ja edesvastuu, joka lepäsi hänen hartioillaan, tuntui raskaalta ja painostavalta.
Hertta astui huoneesensa. Lämpö ja valo virtasi sieltä häntä vastaan. Pienokaiset uinuivat unen helmassa, kaikki oli tyyntä ja rauhallista hänen ympärillään.
Kirje oli pöydällä hänen edessänsä. Hän avasi sen. Se oli Antti Hammarilta. Ystävän harras osanotto huokui siitä häntä vastaan. Hertta luki siitä puoliääneen:
"— Ehkä kirjeeni saapuu teille hetkenä, jolloin yksinäisyyden ja avuttomuuden tunne saa vallan teissä. Te tartuitte innostuksen hehkulla työhön ja kuvailitte mielessänne, että työnne sujuisi yhtä tasaisesti kuin hiljaisen puron juoksu tasaisella maalla. Mutta älkää antako mielenne lannistua, vaikka teidän tiellenne sattuukin esteitä, jotka ensi näkemältä tuntuisivat voittamattomilta. Tarttukaa vain rohkeasti kiinni ja pitäkää päänne pystyssä. Älkääkä unohtako että teillä täällä on ystäviä, jotka teitä ymmärtävät ja kannattavat. — — —"
Hertta laski kirjeen kädestänsä ja painoi päänsä pöytää vasten. Kyyneleet vierivät hänen poskiansa pitkin ja hänen ruumiinsa värähteli nyyhkytysten vallassa.