Hengettömänä makasi kelmeä vaimo ryysyillä. Hänen silmänsä olivat puoleksi auki ja lasittunut katse ilmaisi tuskaa ja kauhistusta. Iho oli kuultava ja vahan keltainen ja kädet puristuneet suonenvedon tapaiseen kouristukseen. Vaaleat hiukset valuivat epäjärjestyksessä hartioille ja repaleinen paidan rääsy jätti rinnan paljaaksi. Se oli laiha ja kuivettunut.
Kuolleen rinnalla makasi parin vuoden vanha lapsi. Hänen ruumiinsa oli kylmä ja sininen, mutta heikko hengitys kohosi vaivalloisesti rinnasta. Kasvot olivat turvonneet paljosta itkusta ja pieni käsi oli kietoutunut äidin kaulaan.
Hertta nosti lapsen syliinsä. Hän hieroi hänen jähmettyneitä jäseniään, kietoi hänet lämpimään vaippaan ja kaatoi maitoa hänen suuhunsa. Hetken kuluttua lapsi avasi silmänsä, purskahti itkuun ja sanoi:
— Äiti, anna leipää. Maijalla on nälkä.
Hertta antoi leipäpalan lapselle käteen ja asetti hänet maahan
istumaan. Hän nousi ylös uunin reunalle ja kurottautui katsomaan.
Puolipimeässä hän näki miehen pitkällänsä, jäykkänä ja liikkumattomana.
Hän kosketteli paljaita sääriä, jotka riippuivat puoleksi ilmassa.
Kauhistuneena hän vetäsi kätensä pois. Ne olivat kylmät ja kankeat.
Hertta tarttui lapseen ja nosti hänet käsivarrelleen. Hän painoi hänet povelleen lämpimän päällystakkinsa alle ja kiiruhti ulos mökistä, jossa kuolema ahdisti häntä joka puolelta. Se seurasi häntä jäljissä ja tarttui häntä niskaan kiinni. Hertta parkaisi epätoivossansa.
Nopeasti hän astui suksillensa. Toisella kädellään hän piteli lasta, jonka hiljaisen hengityksen hän tunsi sydäntänsä vasten. Toisella hän työnsi sauvaa.
Hämäryys oli laskeutunut maahan. Puut seisoivat hänen ympärillään kuin haamut, jotka ojensivat paljaita käsivarsiaan häntä kohti ja irvistelivät oksien lomista. Hitaasti suksi kulki vastatuulessa, joka kietoutui hänen hameisiinsa ja jalkoihinsa. Hän pysähtyi vähä väliä henkeään vetäen ja kuulostaen hengitystä rinnallansa.
Oli jo pilkkoisen pimeä kun Hertta vihdoin pääsi jäälakeuden toiselle rannalle ja ylös tielle, joka kulki kirkonkylään. Hän oli käynyt kuin sokea eteensä näkemättä tuiskulta, joka pieksi hänen kasvojansa. Hän seurasi vain vaistoansa, ponnisteli yhä eteenpäin ja eteenpäin. Hiki valui hänen ohimoiltansa ja kostutti hänen hiuksiansa, jotka jäätyivät koviksi ja kankeiksi. Silmäripset olivat jäässä ja silmät kangistuneet. Polvet tuntuivat hervottomilta ja koneellisesti käsi työnsi sauvaa eteenpäin.
— Herranen aika, mistä neiti tulee? sanoi Annastiina, joka seisoi porstuan ovella.