Annastiina tarttui Herttaa käsivarteen kiinni ja talutti hänet sisään.
Hänen askeleensa olivat horjuvat ja hän vaipui voimattomana tuolille.
— Siunaa ja varjele, kun pieni lapsikin on povella! Annastiina kääri vaipan lapsen ympäriltä, laski hänet vuoteelle ja peitti hänet lämpimällä peitolla.
— Sen minä sanon, jatkoi hän puhettansa auttaen jäätyneitä vaatteita Hertan päältä, — kuoleman tuo neiti itsellensä vielä hakee. Kun tällaisessa jumalan ilmassa ulos lähtee. Minä luulin hänen nimismiehen luona olevan.
— Antaisiko Annastiina jotain lämmittävää, sanoi Hertta heittäytyen sohvalle. — Tuolla kaapissa on pullo, kaatakaa siitä.
Annastiina toi hänelle lasin viiniä.
— Ja keittäkää nyt maitoa, sekä lapselle että minulle.
Annastiina kiiruhti tupaan. Hänen pieni pyöreä vartalonsa vieri eteenpäin kuin pallo ja hänen poskensa punoittivat liikutuksesta.
— Siunatkoon sitä neitiä, sanoi hän puoliääneen. Hertta makasi vuoteessansa lämpimästi peitettynä. Kuuma maito lämmitti hänen jäseniänsä, väristys katosi vähitellen ja väsymys raukaisi häntä. Hän makasi silmät ummessa, aivan liikkumatta. Ulkoa hän kuuli vain myrskyn pauhinan ja lumituiskun, joka pieksi ikkunaruutuja vasten. Hän koetti hillitä ajatuksiansa, karkoittaa niitä kuvia, jotka yhä uudelleen tunkeutuivat hänen eteensä. Mutta kesken ponnistuksiaan hänen eteensä astuivat vahankeltaiset kasvot ja hän tunsi lasittuneen katseen kiintyvän itseensä.
Hertta avasi silmänsä. Annastiina seisoi vuoteen ääressä.
— Annastiina, Hertta purskahti itkuun, — he ovat kuolleet nälkään ja viluun, nuo ihmisraukat. Jumala meitä armahtakoon.