Annastiina koetti tyynnyttää Herttaa.
— Minä annoin ruokaa lapsiraukalle ja vein hänet saunaan. Siellä minä hieroin ja hautelin häntä. Nyt hän nukkuu sikeästi.
Hertta hymyili ja silitteli Annastiinan ryppyistä kättä. Hänen päänsä oli raskas ja hän oli niin väsynyt ettei hän jaksanut sanoa mitään.
Annastiina sammutti valkean ja hiipi hiljaa ulos.
XV.
Pikku Maija, jonka Hertta oli tuonut Mäentorpasta, ei ottanut virotakseen. Useita päiviä hän oli vuoteessa maannut ja kuume poltti hänen pientä ruumistansa, joka oli pitkällisestä ruuanpuutteesta kuihtunut aivan kokoon. Kärsivällisenä hän makasi päivän toisensa jälkeen, kärsivällisenä silloinkin, kun toisilla lapsilla oli käsityö- tai lukutuntinsa, eikä kukaan ehtinyt hänen vuoteensa ääressä istua.
Joka aamu ensi työksensä Hertta meni pientä potilastaan tervehtimään. Maija katseli häntä suurin, sinisin silmin, ne näyttivät niin surullisilta, ikäänkuin ne olisivat voineet kertoa kokonaisen pitkän elämän kärsimyksistä. Hän ojensi Hertalle laihan, pienen kätensä ja hymyili iloisesti. Mutta välistä hymyily kävi haikeaksi ja hän purskahti hillittömään itkuun.
Eräänä aamuna oli pikku Maija entistään huonompi. Pieni pää lepäsi hervottomana tyynyllä ja hengitys oli raskas ja läähättävä. Rinta oli täynnänsä punaisia näppylöitä, jotka päivän kuluttua yhä lisääntyivät.
Hertta antoi nostaa hänen vuoteensa omaan huoneesensa, erilleen muista lapsista ja kamala pelko sai hänen sydämessään vallan. Entäs jos tauti olisi tarttuva — hän oli itse niin harvoin nähnyt sairaita lapsia, mutta omasta lapsuudestaan hänellä oli vielä kyllin selvässä muistossa tarttuvat kuumetaudit — entäs jos tartuntasiemen jo olisi levinnyt toisiinkin lapsiin! Jos tauti saisi vallan turvakodissa ja tuhoavana kulkisi toisesta turvatista toiseen!
Pian Hertan pelko osoittautuikin oikeutetuksi. Useita lapsia sairastui aivan yhtä aikaa, toisia taas muutaman päivän väliajalla. Kymmenkunta pientä turvattia taisteli tulirokon valtaa vastaan.