Tupa järjestettiin sairashuoneeksi ja pienokaiset makasivat telttavuoteilla toinen toisensa rinnalla. Terveet lapset majoitettiin naapuritaloon Annastiinan valvonnan alle. Hertta jäi yksin sairaita hoitamaan.
Neljä päivää ja neljä yötä hän oli jo lakkaamatta heitä hoitanut, suomatta itselleen tuskin tunninkaan lepoa. Hänen poskensa olivat aivan kalpeat ja silmiä ympäröi musta varjo. Päivä päivältä hänen huolensa ja tuskansa yhä lisääntyi, sillä armoton tauti yritti tuhoamaan koko hänen suuren, kauniin työnsä.
Oli keskiyön aika. Huoneessa vallitsi puolipimeys. Kuu loisti ikkunasta sisään ja himmeäliekkinen lamppu seisoi syrjässä, huoneen nurkassa. Hertta oli nostanut pikku Maijan vuoteen erilleen muista sairaista. Hän istui vuoteen ääressä, matalalla jakkaralla ja katsoi lakkaamatta lasta, joka kelmeänä ja laihana lepäsi tyynyillä. Rinta työskenteli ahkerasti ja koriseva ääni kohosi kurkusta.
Lapsi avasi silmänsä. Ne olivat suuret ja polttavat. Katse harhaili sinne-tänne, kiintymättä mihinkään. Hän heitteli käsiään edes-takaisin peitolla ja pyöritteli päätään tyynyllä. Tuskan hiki liimautui kiinni hiuksiin.
Hertta painoi päänsä vuoteen reunaa vasten. Hän istui aivan hiljaa, uskaltamatta liikuttaa itseänsä, ja koko hänen hermostonsa oli jännittävässä odotuksessa. Jo illalla hän oli huomannut taistelun alkaneen, taistelun elämästä ja kuolemasta. Hän seisoi siinä vieressä aivan voimattomana, avuttomana. Kerran hän oli jo pelastanut tuon pienen hengen varmasta kuolemasta, mutta silloin hän olikin ollut varma voitostansa. Nyt hänellä ei ollut samaa luottamusta eikä uskoa.
Hertta polvistui lattialle. Uskaltaisiko hän rukoilla hänen puolestansa? Vaan mitä hän rukoilisi? Elämääkö, joka olisi vain täynnä puutetta ja kärsimystä? Eikö silloin ollut parempi että hän sai aloittaa elämänsä uudestaan valoisammassa ja täydellisemmässä maailmassa?
Hertta säpsähti. Lapsi oli taaskin avannut silmänsä. Niiden katse oli kirkastunut ja kauaksi tähtäytynyt. Hän koetti liikuttaa huuliansa, saada ääntänsä kuulumaan. Mutta rinnasta kohosi vain epäselvä korahdus ja katse sammui hänen silmässänsä. Sitten kaikki hiljeni.
Hertta seisoi kauan liikkumatta. Hän katseli lakkaamatta tuota pientä lasta, joka lepäsi aivan rauhallisesti, ikäänkuin uneen vaipuneena. Kasvojen ilme oli kirkastunut, suu melkein hymyyn vetäytynyt. Hertta ei ollut koskaan luullut kuolemaa niin sovinnolliseksi ja kauniiksi. Hän oli kuvitellut sitä vain kauhuaherättäväksi ja julmaksi voimaksi, ja äkkiä se nyt esiintyi hänelle aivan uudessa valossa.
Aamun varhainen hämärä tunkeutui huoneesen. Herttaa vilutti. Monen yön valvonta ja jännitys raukaisi hänen ruumistansa. Väsymys valtasi hänet kaksinkertaisella voimalla, nyt kun häntä ei enää tarvittu. Hän heittäytyi sohvalle ja koetti nukkua.
Mutta uni pakeni hänen väsyneitä silmäluomiansa. Toiset pienet sairaat tuvassa muistuivat äkkiä hänen mieleensä, kuolema oli hetkeksi karkoittanut hänestä kaikki muut ajatukset. Hän astui eteiseen ja raoitti tuvan ovea. Kaikki oli siellä hiljaista, ei ääntäkään kuulunut.