Mutta äkkiä hänet valtasi hirveä tuska. Pitäisikö hänen nähdä toisen toisensa jälkeen taistelevan kuoleman kanssa, kunnes se armahtavana tekisi lopun heidän kärsimyksistään? Pitäisikö hänen seisoa voimattomana katselijana, kunnes hänen koko pieni perheensä olisi hajonnut ja hän itse vain olisi yksin jäljelle jäänyt? Eikö hänen velvollisuutensakin ollut hankkia heille apua tavalla tai toisella?
Useita päiviä sitten hän oli lähettänyt sanan lääkärille, joka asui monen peninkulman päässä lähimmässä kaupungissa, mutta häntä ei ollut kuulunut, ei edes mitään vastausta ollut tullut. Keli oli huono, alituiset tuiskut olivat ajaneet umpeen kaikki tiet ja liike oli niin pieni, ett'ei se kyennyt teitä auki pitämään.
Mutta apua hänen täytyi saada ja pikaista, muuten he kaikki menehtyisivät.
Hertta heittäytyi vuoteellensa. Hän kätki kasvonsa tyynyyn ja lepäsi aivan liikkumattomana. Miksi hän oli lähtenyt kotoansa, miksi hän oli tullut tänne salomaan yksinäisyyteen, kun hän ei kuitenkaan voinut mitään saada aikaan? Ehkä enemmän pahaa kuin hyvää, oli rovastikin sanonut. Rakastiko hän todellakin tuota kansaa, jota hän oli tahtonut auttaa heidän hädässänsä? Eikö hän tässä, niinkuin kaikessa muussakin, ollut ajatellut vain itseänsä? Hän oli tahtonut saada tyydytystä vain omalle itsellensä, ja nyt oli rangaistus tullut.
Miksikä hän ei voinut rakastaa, niinkuin lukemattomat muut naiset, rakastaa ilman epäitsekkäisyyttä ja vilppiä? Uhrata itsensä kerrankin kokonaan ja unohtaa oma itsensä. Ilman rakkautta, — sen hän tänä hetkenä selvästi tunsi, — ilman rakkautta ei mikään hänelle onnistuisi, ei hän saisi mitään aikaan.
Mitä muistoja tuo ajatus äkkiä loihti hänelle esiin? Tuo ajatus ei ollut aina niin selvä hänelle ollut kuin nyt, se oli kerran vieraana ja käsittämättömänä tullut hänen luoksensa, mutta yhä uudestaan se oli palautunut takaisin, kunnes se vähitellen oli imeytynyt hänen vereensä. Hän muisti illan senaattori Tauben luona, jolloin hän oli istunut kahden Antti Hammarin kanssa Elsan huoneessa. Salista oli kaikunut tanssin säveleet. Hän oli ivannut rakkautta, persoonallista onnea ja puhunut uhrauksista, joita hän olisi halunnut kansallensa antaa. Kuinka sokea hän oli ollut. Ilman rakkautta ei voi mitään saada aikaan.
Hertta hypähti ylös vuoteeltansa. Selvä päivä valaisi huonetta ja pienen ruumiin kellertäviä kasvoja. Hänen täytyi toimia, hän ei saanut vaipua hyödyttömään haaveiluun. Olihan Antti luvannut auttaa, olihan hän kehoittanut häntä kääntymään hänen puoleensa, silloin kuin hän oli vailla neuvoa ja apua.
Hän otti esille paperia ja kynän ja kirjoitti kiihkeästi:
"Olen aivan avuton, tohtori Hammar. Tulirokko on päässyt valloilleen pienten turvattieni joukossa, kymmenen lasta sairastaa ja tänä yönä korjasi kuolema ensimäisen uhrinsa. Terveet lapset olen eroittanut toiseen rakennukseen, mutta ei sittenkään ole takeita siitä, ettei yhä uusia taudinkohtauksia ilmesty. Olen koettanut saada piirilääkäriä täällä käymään, mutta turhaan. Tiet ovat ummessa ja matkustaminen kovin vaivalloista. Olen aivan epätoivoissani, sillä seison täällä yksin ja avuttomana. Antakaa minulle apua, tohtori Hammar, lähettäkää joku nuori kandidaatti, tai tulkaa itse, jos voitte. Kertokaa kenraali Löfbergille miten asiat täällä ovat, nyt en jaksa hänelle kirjoittaa, sillä olen valvonut yksin useita öitä perätysten".
Vielä samana päivänä Hertta lähetti kirjeen erään miehen mukana, joka oli matkalla kaupunkiin.