XVI.
Tulirokko levisi turvakodissa yhä enenevällä voimalla. Toinen puoli pienistä hoidokkaista oli jo otettu sairashuoneen puolelle. Ensimäiset alkoivat kuitenkin jo parata, he saivat jo istua vuoteissansa ja jotain vähäistä askaroidakin. Mutta toiset olivat kovassa kuumeessa ja heittelivät itseään tuskissansa vuoteillaan.
Hertan oli täytynyt ottaa apulainen lapsia hoitamaan. Hän oli väsynyt ja rasittunut paljosta valvomisesta, ja huoli ja edesvastuu painoi raskaasti hänen hartioitaan. Antti Hammarilta hän ei ollut saanut vielä minkäänlaista vastausta. Mutta postinkulku olikin kovin hidas ja melkein sattuman nojassa.
Hertta istui ikkunan ääressä huoneessansa. Ovi oli auki viereiseen kamariin, jossa heikommat sairaat makasivat. Ilta jo hämärsi ja kova lumituisku teki ilman vieläkin pimeämmäksi. Kaksi viikkoa oli nyt yhtä mittaa lunta tuiskunnut, melkein aamusta iltaan. Hertta oli tuskin nimeksikään ulkona liikkunut.
Hän istui mietteissänsä katsellen lumihiuteita, jotka ikkunaruuduilla lentelivät. Ne muodostivat ihmeellisiä kuvia lasia vasten, kokonaisia maisemiakin, joissa joka ainoa yksityiskohta oli kuin mestarin kädestä lähtenyt. Lumihiuteet yhä kasvoivat ja muuttivat muotoaan, kasaantuivat yhteen ja hävittivät toinen toisensa.
Hertan ajatukset ne liitivät kilpaa lumihiuteiden kanssa. Hän olisi tahtonut katseellaan lävistää tuon suuren pimeyden, joka ympäröi häntä joka puolelta. Hetkeksi pistäytyä isän huoneesen, joka nojatuolissansa poltti piippuaan ja kädellä sivellä hänen ryppyistä otsaansa. Isä oli kirjoittanut hänelle jonkun kerran, mutta vaikka kirje oli ollutkin lyhyt ja asiallinen, ilman vähintäkään tunteellisuuden jälkeä, niin oli rivien välistä sittenkin henkinyt Herttaa kohden yksinäisyyden ikävä.
Eteisestä kuului askeleita. Hertta ei pannut huomiota siihen, sillä hän luuli apulaisvaimon kulkevan ulkona. Mutta kopinaa jatkui edelleen ja hän kuuli oudon äänen soinnun. Hän hypähti pystyyn. Veri kohosi hänen poskiinsa ja sydän alkoi kiivaasti tykyttää. Voisiko se olla — —
Hertta seisoi jännityksessä. Samassa ovi avautui ja sisään astui pitkä, kookas mies.
— Hertta! Ääni oli pehmeä ja sydämellinen. Hän ojensi Hertalle molemmat kätensä.
Hertta syöksyi häntä vastaan.