— Tekö se todellakin olette, sai Hertta vihdoin sanotuksi. Hänen äänensä värähteli ja silmänsä kostuivat.
Antti päästi hänen kätensä irti. Hertta sytytti lampun ja asetti sen pöydälle sohvan eteen.
— Istukaa tohtori ja kertokaa minulle nyt kaikki, oikein juurta jaksain. Isästä, kenraali Löfbergistä, ja kaikista, kaikista.
— Antakaas, kun minä ensin katselen teitä, sanoi Antti. — Hiukan kalpea ja laiha, mutta katse on kirkas, tavallistakin iloisempi.
— Se on teidän ansionne, tohtori. Käsitättekö minun riemuani? Kerrankin minulla on joku, jonka kanssa voin puhua ja jolta voin saada neuvoa ja apua, Mutta kuinka te saatoitte tulla tänne, miten te pääsitte irti töistänne?
Antti ei voinut irroittaa katsettansa Hertasta. Aiheuttiko hän persoonallisesti hänen ilonsa, vai johtuiko se yleensä vain siitä, että hän näki tutut kasvot edessänsä? Oliko hän kertaakaan häntä kaivannut, niinkuin hän, Antti, jonka kaikkiin ajatuksiin, unelmiinkin hän oli kietoutunut? Aavistiko hän edes heikostikaan, että hän yksinomaan Hertan tähden oli jättänyt työnsä ja tullut hänen luoksensa?
Antti kävi sohvaan istumaan.
— Te olette varmaan hyvin nälissänne ja viluinen, sanoi Hertta.
— Enpä niinkään. Hiihtäessä pysyy lämpimänä. Hevosella ajoin Vaaran kestikievariin asti, jossa söin päivällistä. Tavarani tulevat jälestäpäin hevosella.
— Ja Vaaralta asti te tulitte hiihtäen?