— Niin, tuossa he asuvat. Mies on sokea ja vaimo saa yksin elättää heitä.
— Onko heitä suurikin perhe?
— Yksi lapsi vaan, joka on sairaana. Mutta toinen lie odotettavissa.'
He astuivat mökkiin. Kurjuus astui heitä vastaan joka puolelta. Vaimo makasi olkivuoteella tuvan nurkassa. Pieni poika lepäsi penkillä ja sokea mies istui uunin ääressä. Hänen vaatteensa olivat niin repaleiset, että hänen ruumiinsa vilkkui paikka paikoin paljaana niiden alta. Takka oli kylmillään, seinähylly ja pöytä tyhjänä, ei ruuan jälkeäkään näkynyt missään.
Antti astui vaimon luo. Hän makasi voimattomana lattialla ja hänen kasvonsa olivat kalpeat ja pöhöttyneet.
— Kuinka kauan te olette sairastanut? kysyi Antti.
— Kolmatta viikkoa. Ei ole ollut ruokaa, eilen söimme viimeisen leivän, jonka naapurin vaimo meille antoi.
Hertta oli kerännyt risuja ulkoa ja sytytti ne palamaan. Nokisen padan hän löysi uunin solasta, hän pesi sen puhtaaksi ja nosti sen tulelle.
— Jumala siunatkoon teitä, neiti, sanoi sokea mies uunin ääressä. — Moneen viikkoon emme ole saaneet minkäänlaista keittoa, leipäpalan olemme vaan kastaneet suolaveteen. Mutta eilen loppui leipäkin.
Antti tutki sairasta vaimoa. Hän oli aivan viimeisillään ja ruuan puutteessa hänen voimansa olivat niin heikontuneet, ettei hän pysynyt jaloillaan.