— Mutta ei ole niinkään helppoa lukea tuota kirjaa, jota me luonnoksi nimitämme. Sillä on aivan oma kirjaimistonsa.
— Siihen tarvitaan opetusta ja harjoitusta, niinkuin kaikkeen muuhunkin. Mutta se, joka kerran on avaimen löytänyt, sen ei tarvitse muuta, kuin kuunnella ja odottaa. Se tulee aivan itsestänsä.
Antti katseli Herttaa, joka hiihti hänen rinnallansa. Hänen poskensa punoittivat ja silmänsä loistivat. Ja hänen liikkeensä olivat notkeat ja sulavat.
— Luuletteko te, Hertta neiti, että sitä samalla tavalla voisi löytää avaimen ihmissydämeenkin ja sitten asettua odottamaan ja kuuntelemaan?
Hertta pysähtyi ja kääntyi Anttiin.
— Sen teidän, lääkärinä, pitäisi paraiten tietää. Tehän olette tutkinut ihmissydämiä. Hertan kasvot hymyilivät ja hän luuli Antinkin laskevan leikkiä. Mutta kohdatessaan Antin vakavan, läpitunkevan katseen, hävisi hymy hänen kasvoiltansa ja hän käänsi katseensa pois.
He hiihtivät hetken aikaa ääneti, ja seurasivat jälkiä, jotka kulkivat lumikentän poikki sen toiseen rantaan.
— Runoilijat sanovat sitä avainta rakkaudeksi, Antin ääni värähteli, — mutta ihmiset ovat tahranneet sen, käyttämällä sitä itsekkäitä tarkoituksiansa varten.
He saapuivat rantaan, jossa seisoi matala mökki.
— Tuossako he asuvat? kysyi Antti osoittaen mökkiä.