— Tohtori Hammar, sanoi Hertta ja ojensi hänelle kätensä, — unohtakaamme koko asia. Minä olin turhan arka, ja te — Ei, mennään sisään, täällä tulee kylmä.
— Te olette varmaan kovin väsynyt, tohtori, sanoi Hertta, kun he palasivat takaisin huoneesen. — Te saatte tyytyä siihen mitä talo voi teille tarjota. Hyvää yötä.
— Entä te itse? Minä karkoitan teidät varmaan huoneestanne? Antti tarttui Hertan ojennettuun käteen.
— Ette laisinkaan. Minä olen tuvassa pienokaisteni kanssa. Nukkukaa hyvin.
XVII.
Aamu oli varhainen. Päivä hämärsi, taivas oli väritön ja kuun hohde oli kalpea. Se joudutti matkaansa laskua kohti.
Luonnossa vallitsi suuren hiljaisuuden hetki. Yön henget pakenivat päivän kajahdusta ja päivä kohosi arkaillen vaaran rinteen peitosta. Äänetönnä hongikko saarsi lumikenttiä ja äänettömänä oli järvi jääkahleissansa.
Mutta luonnon hiljaisuus oli lyhyt kuin hengähdys. Idässä kalvakka taivas värittyi ja sieltä-täältä kohosi sinervä savu ylös ilmaan. Hohde taivaan rannalla kävi yhä heloittavammaksi ja lumikinokset kimmelsivät tuhansin värein.
Hertta ja Antti seisoivat portailla. He ottivat suksensa esiin ja läksivät hiihtämään. Törmän kylkeä he laskivat kepeästi alas ja antoivat suksen viedä kauas alas jäälle.
— Katsokaa, kuinka luonto loistaa, tohtori, sanoi Hertta innolla. — Tällainen aamu on oikea jumalanpalvelus minulle. Kuinka paljon enemmän hyvää ja jaloa minä opin luonnosta kuin monista kirjoista ja opetuksista.