— Kuume on varsin korkea, sanoi Antti matalalla äänellä. — Jos hän herää, niin koetamme saada sen alenemaan. Entä toiset sairaat?
Hertta avasi tuvan oven. Siellä makasivat pienet toipilaat. Itse taudin he olivat jo voittaneet, mutta voimat olivat vielä hyvin heikot.
— Oletteko huomannut minkäänlaisia jälkitauteja heissä?
— En tiedä, minun kokemukseni tällä alalla on niin kovin vähäinen.
Mutta huomenna, kun he ovat hereillä — — —
— Niin, nukkukoot nyt rauhassa. Eikö teillä ole yhtään kurkkumädän kohtausta ollut?
— Joitakuita, mutta harvoja ja luullakseni jokseenkin lieviä. Epäilen kuitenkin että pikku Maija, joka minulta kuoli, joutui juuri sen taudin uhriksi.
He astuivat ulos portaille. Lumituisku oli asettunut, ja taivas oli tähdessä. Ilma oli kylmä ja raitis, mutta tuuli oli kokonaan tyyntynyt.
— Kun te ette vain vilustuisi, sanoi Antti.
— Minä olen karaistunut. Ei minuun mikään pysty.
— Älkää sanoko sitä. Usein pienikin varomattomuus voi tuottaa ikäviä seurauksia. Neiti Hertta, lisäsi hän hetken kuluttua ja astui askeleen häntä kohti, — suokaa minulle anteeksi, että äsken loukkasin teitä. Ei se minun tarkoitukseni ollut. Ymmärrättehän te etten minä tullut tänne teitä loukatakseni, vaan siksi että — —