— Senkötähden te siis häntä kyselitte?
Hertta katsoi hämmästyneenä Anttiin. Mutta äkkiä hänen poskiinsa nousi puna ja hän sanoi loukkaantuneella äänellä:
— Mitä te sitten luulitte? Ette suinkaan te epäillyt, että minulla olisi ollut jotain tekemistä hänen kanssansa?
Antti punastui.
Hertta nousi ylös. Hänen kasvoihinsa tuli jäykkä, luotaan työntävä piirre. Ääneti hän asetti teen pöytään ja kehoitti Anttia ottamaan.
Antti seurasi hänen liikkeitään ääneti. Yksinkertainen, puolivillainen puku kohotti hänen vartalonsa kauniita muotoja ja hänen hiuksensa, jotka riippuivat pitkänä palmikkona hänen vyötäistensä alapuolelle, antoivat koko hänen olennolleen nuorekkaan, melkein lapsellisen leiman. Kasvoissa vain oli jotain ankaraa ja jäykkää ja niistä oli kadonnut se ehdoton ilo, joka vielä hetki sitten oli ikäänkuin kirkastanut niitä.
He astuivat viereiseen huoneesen. Peräseinällä oli neljä vuodetta rinnatusten. Vanha vaimo istui pöydän ääressä ja luki virsikirjaa. Pieni lamppu valaisi hämärästi huonetta.
— Teidän pitäisi jo panna maata, Lovisa. Ovatko lapset olleet rauhalliset?
— Ville heittelee itseään edes-takaisin vuoteella ja valittaa.
Antti astui vuoteen ääreen. Hän tarttui varovasti pojan käteen ja koetteli valtasuonta.