Hertta ojensi hänelle lusikalla ruokaa. Ahnaasti poika tarttui siihen kiinni ja koetti niellä keittoa alas. Voimattomana hän vaipui vuoteelle ja ruoka valui suupieliä myöten rinnalle. Kurkusta kohosi karhea korina ja pienet kädet puristautuivat tuskallisesti kokoon.
Antti kiiruhti hänen luoksensa. Hän kohotti hänet pystyyn ja avasi
hänen suunsa. Kurkku oli turvoksissa ja täynnä valkoisia pilkkuja.
Hän tarjosi hänelle vettä, vaan ei sitäkään poika voinut niellä.
Vaivalloisesti hengitys vain kulki turvonneessa kurkussa.
— Ei tässä lääkärin taito enää auta, sanoi hän puoliääneen Hertalle. — Mutta vaimolle meidän täytyy hankkia apua. Hän ei voi jäädä tänne yksin tuon avuttoman miehen kanssa. Synnytys voi tapahtua milloin tahansa.
— Parin kilometrin päässä on talo. Voisinhan minä lähteä sieltä apua hankkimaan.
— Ei, jääkää te tänne ja minä lähden. He astuivat yhdessä ulos.
— Seuratkaa tuota tietä, sanoi Hertta ja osoitti metsää kohti. —
Luullakseni se vie suoraan talolle. Etteköhän te löytäne…
— Olkaa huoleti, neiti, Antti katsoi häntä silmiin, — minä palaan pian takaisin.
Hertta silmäsi hänen jälkeensä, hän tunsi sydämensä lämpiävän ja rauhan tunne täytti koko hänen olentonsa.
Hän astui takaisin tupaan. Sokea mies oli polvillaan vaimon vuoteen ääressä. Hän nyyhkytti ääneensä.
— Hyvä Jumala, älä hylkää meitä — auta häntä — ja meitä kaikkia. Ääni oli katkonainen ja tukahdettu.