— Mikko, minä pelkään niin kovasti, kuului vaimon valittava ääni. —
Herra Jumala! Jos neiti olisi edes jäänyt tänne.
Hertta lähestyi häntä.
— Olkaa huoleti. Minä olen täällä ja tohtori tulee kohta takaisin. Ei teitä yksin jätetä.
Hertta lisäsi puita takkaan. Vesiämpärikin seisoi tyhjänä ovennurkassa. Hän otti sen käteensä ja riensi ulos. Avantoa peitti hieno jääkuori. Seipäällä hän rikkoi jään ja nosti vettä. Vesi pirskui hänen vaatteilleen ja jaloillensa. Mutta hän ei huomannut sitä. Nopeasti hän kiiruhti takaisin tupaan ja asetti vettä kiehumaan.
Vuoteelta kuului yhä vaimon valitusta. Aika ajoin tuskat hellittivät ja hän makasi ääneti. Mutta sitten ne taas yltyivät ja tuskissansa vaimo vaikeroitsi:
— Herra Jumala, Herra Jumala — —
Hertta seisoi neuvottomana. Hän ei tiennyt mitä tehdä, mihin tarttua. Vähä-väliin hän vilkaisi ulos ikkunasta. Ulkona oli hiljaista, ei ainoatakaan askelta tai ääntä kuulunut, tuuli humisi vain puiden latvoissa. Hän painoi kätensä rintaa vasten. Jospa Antti joutuisi pian takaisin. Häntä peloitti tässä majassa, jonne kuolema ja elämä yhtä aikaa pyrkivät sisälle päästä.
Pieni poika liikahti vuoteellansa. Hän kohotti päänsä pystyyn, hän ponnisti kaikki voimansa ja tavoitteli käsillänsä ilmaa. Hertta riensi hänen luoksensa ja kannatti hänen ruumistaan. Pojan rinta teki lakkaamatta työtä, kurkkujänteet pullistuivat ja kasvot kävivät aivan mustansinisiksi. Rinta korahti vielä kerran ja hengetön ruumis vaipui Hertan syliin.
Hertta piteli lasta käsivarrellansa voimatta liikahtaa paikaltaan. Koko hänen ruumiinsa vapisi ja kädet vaipuivat vähitellen hervottomina alas. Hiljaa ja hellävaroen hän laski ruumiin vuoteelle ja painoi silmäluomet kiinni. Tuskan ilme haihtui hiljalleen lapsen kasvoista ja syvä rauha tasoitti taistelun jäljet.
Antti oli palannut takaisin tupaan. Hän seisoi hetken aikaa ja katseli Herttaa, joka piteli kuollutta lasta sylissänsä. Mutta hän riensi vaimon luo kuullessansa hänen valituksensa.