Kuolema oli kietonut Hertan huomion niin täydellisesti, ettei hän kuullut eikä nähnyt mitään mikä hänen ympärillään tapahtui. Hän heräsi todellisuuteen vasta kun Antti kutsui häntä.
— Hertta neiti, tulkaa minun avukseni. Antti oli kumartuneena vaimon yli. — Pitäkää häntä käsistä kiinni.
Vaimo väänteli itseään vuoteella eikä voinut hetkeäkään pysyä samassa asennossa.
— Pitäkää kiinni, Hertta, yhden hetken vaan, niin paljo kuin jaksatte.
Vaimo päästi surkean valitushuudon.
— Hyvä Jumala, armahda minua!
Hertan otsalta valui hiki ja hänen käsiään pakotti. Vaimon tuska tunkeutui hänen sydämeensä saakka, jokainen hermo hänen ruumiissaan kärsi hänen mukanansa. Hän ei voinut kääntää katsettaan vaimon tuskanvääntämistä kasvoista.
Vieressään hän näki Antin vakavana ja levollisena ja hänen rohkeutensa palasi takaisin.
Vaimon rinnasta kohosi raskas voihkina, sitten kaikki oli ääneti. Hiljaa läähättäen hän makasi, silmät ummessa ja voimattomana. Aurinko tunkeutui tuvan pienestä ikkunasta sisään ja sen säteet leikittelivät karhealla, tyhjällä lattialla. Ja hiljaa ja arastellen ne lähenivät vaimon kalpeita kasvoja ja sivelivät hänen alastonta rintaansa.
— Lapsi on kuollut, sanoi Antti Hertalle, — se ei ollut pelastettavissa. Hänen äänensä sointu oli syvä ja katse vakava. — Naapuritalosta lupasi vaimo tulla tänne. Hänen pitäisi pian saapua.