He astuivat sitten pojan ruumiin ääreen; Antti katseli pientä vainajaa, jonka kasvoissa oli jo vahan kuultava väri.
— Te olette rohkea nainen, Hertta neiti, hän sanoi tarttuen Hertan käteen ja puristi sitä lämpimästi.
Tuvan ovi avautui ja keski-ikäinen nainen astui sisään. Antti puhutteli häntä hetken aikaa ja lisäsi sitten:
— Me lähetämme tänne ruokaa ja puhtaita vaatteita. Pitäkää te nyt sairaasta huolta, minä tulen tänne huomenna uudestaan.
Sairas vaimo avasi silmänsä ja katsoi kiitollisena Anttiin.
— Jumala on armollinen, hän sanoi ojentaen kätensä hänelle, — hän tietää kenen hän korjaa. Eikä hän anna meille suurempaa taakkaa, kuin minkä me jaksamme kantaa.
Hertta ja Antti läksivät tuvasta. Hiljalleen he hiihtivät kotia kohti. Hertta tunsi omituista väsymystä ja hervottomuutta ruumiissansa ja hänen päätänsä pakotti. Antti oli ajatuksiinsa vaipuneena.
Hänen ajatuksensa kiertelivät lakkaamatta Hertan ympärillä. Hänen sydämensä sykki rajusti ja hänen rintansa laajeni ja lämpeni siitä tunteesta, joka sai hänet yhä enemmän valtoihinsa. Hän rakasti Herttaa ja tuo rakkaus sai joka ainoan hermon värähtämään hänen ruumiissansa. Hän unohti kaiken muun, koko maailman ympärillänsä, hän ei tiennyt eikä tuntenut muuta kuin oman suuren palavan rakkautensa. Ja hän olisi tahtonut laskea sen Hertan jalkojen juureen ja yhdellä ainoalla voimakkaalla syleilyllä anastaa hänet omaksensa.
Mutta hän vaikeni ja hiihti hiljalleen eteenpäin.
Oli jo myöhäinen iltapuoli kun he saapuivat perille. Väsymyksestä ja liikutuksesta aivan uupuneena Hertta heitti päällysvaatteet päältänsä. Huoneessa vallitsi pimeys. Hän nojautui uunin reunaa vasten ja purskahti itkuun.