["Fru Marianne."]
Jo elokuussa 1885, siis heti "Pengar'in" ilmestyttyä, kirjoittaa Ernst Ahlgren Georg Nordensvanille: "Minulla on tekeillä pienempi novelli, 'Fru Marianne', kertomus nuoresta rouvasta, joka on turmeltunut romaaninluvusta, mutta jossa sittenkin on vielä niin paljon itua, että hänestä lopulta tulee ihminen." Teos paisui kuitenkin paljoa laajemmaksi ja vaati paljoa enemmän aikaa kuin mitä Ernst Ahlgren oli olettanut. Vasta tammikuussa 1887 se on aivan valmis, niinkuin käy selville kirjeestä Gustaf af Geijerstamille: "Olen nyt kirjoittanut loppusanat 'Fru Marianne'en. Tuntuu oikein juhlallisen hartaalta, kun sellaisen työn on saanut valmiiksi. Siinä on kolmen vuoden ajatukset ja vuoden pitkä, ahkera työ. Olen koettanut olla tosi, ja vaikka arvostelu painaisi sen kuinka alas hyvänsä, niin en häpeä sittenkään itseni edessä."
Ja sitten hän puhkeaa sanomaan:
"Työ on minulle — niin ainakin luulen — jotakin aivan toista kuin teille muille. Työ yksin sitoo minut elämään, työ yksin valaa aurinkoa olemassaolooni — minun elämääni, joka on niin vailla persoonallista onnea, ja sittenkin on elämä niin suuri ja terve ja rikas! Minä rakastan elämää, en omaa elämääni, mutta kaikkea mikä on elollista.
"Olen iloinen, että olen kirjoittanut 'Fru Marianne'n. Monasti, kun sairaus yllätti minut, tuskailin mielessäni: 'loppuvatko voimani, ennenkuin minun on sallittu lausua edes tämä pieni sana!' Ja työkuume kiehui suonissani ja voitti sairauden."[122]
Se "sana", jonka Ernst Ahlgren halusi saada lausutuksi tässä teoksessaan, tarkoitti, samoinkuin "Pengar'issakin", miehen ja naisen välisen suhteen selvittämistä, vaikka se tässä onkin otettu aivan toiselta kannalta. "Pengar'issa" hän taistelee naisen oikeuksien puolesta, hänen Selmansa on uuden ajan nainen, joka vaatii itselleen kehitysmahdollisuutta ja vapautta. "Fru Marianne" esittää hänen kantaansa siveellisyyskysymyksessä, se on hyökkäys kaikkea puolinaisuutta vastaan. Hän asettaa Mariannen siinä kahden alternatiivin eteen, hänen täytyy tehdä valintansa ja sitten olla kokonaan sitä, mitä hän on, heilumatta puolelle tai toiselle. "Epäsiveellistä on vain se, jos Marianne antaa puolet Börjelle ja puolet Pålille", sanoo Ernst Ahlgren itse kirjeessään Georg Nordensvanille. "Jos hän valitsee sen, jonka kanssa hän on naimisissa tai toisen, on minulle aivan yhdentekevää, kunhan hän vain valitsee ja valitsee kokonaisesti."[123]
Siinä on itse teoksen ydinkohta. Ja ankaralla johdonmukaisuudella Ernst Ahlgren on kehittänyt tätä ajatustaan. Hän on kuvannut Mariannessa luonteeltaan kevyttä ja turhamaista kaupunkilaistyttöä, joka tullakseen turvatuksi ottaa ensimäisen parhaan, joka hänelle tarjoutuu ja joutuu siten aivan uuteen ja outoon ympäristöön. Hän ei yritäkään kotiutua maalaisoloihin, joista hänen miehensä on lähtenyt ja jotka muodostavat koko hänen elämänsä. Hän ei koeta edes perehtyä niihin töihin, jotka hänelle maanviljelijän vaimona lähinnä kuuluisivat, hän vajoaa vain romaanien lukemiseen ja epäterveeseen tunne-elämään ja antautuu vähitellen täydellisen apatian valtaan. Tästä haluttomuuden ja ikävystymisen tilasta herättää hänet miehen ystävä, joka palattuaan monivuotiselta ulkomaanmatkalta asettuu heidän luokseen asumaan. Ystävällä on kaikki ne edut, jotka mieheltä puuttuvat, maailmanmiehen miellyttävä käytöstapa, laajat harrastukset ja ennen kaikkea kyky kiehtoa naisten mielet pauloihinsa, lumota heidät. Hänen rinnallaan aviomies, joka karkeasta kuorestaan huolimatta on luonteeltaan kelvollinen ja luotettava ja mieleltään pehmeä ja herkkä, jonka todelliset ominaisuudet vievät monin kerroin voiton hänen ystävästään, tekee varsin haalean ja nolon vaikutuksen. Marianne ei voi olla tekemättä vertauksiansa, ja ne lankeavat kaikki ystävän eduksi. Melkein huomaamattaan hän soljuu yhä enemmän hänen valtaansa, hiljaiset hämärähetket takkavalkean ääressä, jolloin luottamuksia vaihdetaan kummallakin puolen ja kaivetaan esille kaikki salatut huolet ja kaipuut, vahvistavat osaltaan ystävyyttä, kunnes se kiihtyy molemminpuoliseksi rakkaudeksi. Ensimäinen suudelma saa kuitenkin Mariannen omantunnon heräämään, ja hän karkoittaa ystävän talosta. Mutta vaikka hän voittaakin kokonaan tämän tunteensa, ei hänen omatuntonsa lakkaa häntä soimaamasta ennenkuin hän on tunnustanut kaikki miehelleen. Hänen tunnustuksensa kylmentää kuitenkin kokonaan aviopuolisoiden välin, sillä mies, joka on käsillään kantanut vaimoansa ja rakastanut ystäväänsä, ei voi antaa anteeksi sitä, että he hänen silmiensä edessä ovat häntä pettäneet, eikä uskoa vaimon jälleen rakastavan häntä.
Mutta samalla kun väli rikkoontuu, herää Mariannen rakkaus mieheensä vasta täyteen voimaansa. Hän koettaa nyt voittaa hänet jälleen omakseen, hän herää ikäänkuin uuteen elämään, hän tarttuu tosityöhön kiinni, ottaa kodin ohjakset käsiinsä, perehtyy kaikkiin emännän toimiin, löytääpä yksin tien yksinkertaisen kansan sydämeen. Kaikki se, mitä hän ennen on ylenkatsonut ja halveksinut, muuttuu nyt hänelle rakkaaksi siksi, että se on sen miehen maailma, jonka kunnioituksen ja rakkauden hän tahtoo voittaa. Ja se onnistuu hänelle vihdoin. Mies ei voi olla huomaamatta sitä suurta muutosta, joka vaimossa on tapahtunut, ja hänen rakkautensa herää jälleen.
Koko se puoli kirjaa, joka kuvaa Mariannen taistelua, on syvää, kaunista taidetta. Se on taistelua elämästä ja kuolemasta, joka vaikuttaa vakuuttavasti ja todesti. Teoksen alkupuoli sen sijaan on paljoa heikompi. Se on liiaksi venytetty, siinä ei ole sitä tyylin tuoreutta kuin "Pengar'issa", ei samaa yksinkertaista ja puhdasta muovailua. Niinikään vuoropuhelut ovat paljoa heikommat ja värittömämmät. Koko teoksessa on jotain tekemällä tehtyä, melkeinpä sovinnaista, se on vailla sitä välittömyyttä ja voimaa, mikä edelliselle on niin ominaista.
Senaikuiset arvostelijat yleensä ovat varsin suopeita "Fru Marianne'lle", muutamia poikkeuksia lukuunottamatta. Kaikkein kehuvin on "Aftonbladet". "'Fru Marianne' osoittaa ehdottomasti suurta edistystä", sanoo sen arvostelija... "Kertomataidossa Ernst Ahlgren on saavuttanut miltei mestaruuden; niin tasainen ja selvä on hänen tyylinsä ja niin kiinteästi se mukautuu kuvatun aiheen laadun mukaan... Joskus on kuitenkin sullottu liian paljon yksityiskohtia yhteen ja kuvattu niitä turhan tarkasti sekä liiaksi toistettu pohjaltaan aivan samoja aiheita; myöskin monet episodiset kohtaukset ovat venytetyt väsyttävän pitkiksi... Teos on ehdottomasti parhaita mitä 'uusi koulumme' on päästänyt julkisuuteen, mutta arvonsa sille etupäässä antaa se seikka, että se on tunteellisen runoilijasielun luoma."[124]