Samoin professori Karl Warburgin arvostelu on kiittävä ja hän sanoo teoksesta, että "molempien päähenkilöiden kuvauksessa on monta hyvää ja tervettä piirrettä, jotka ovat otetut suoraan luonnosta".[125] "Dagny'ssa" nimimerkki F.S. osuu epäilemättä lähimmäksi tekijän omaa tarkoitusta sanoessansa, että teos "on terve ja raitis ylistyslaulu työn ja todellisen elämänilon kunniaksi".[126]
Myöskin suomalaiset lehdet asettuivat "Fru Marianne'n" suhteen hyvin suosiolliselle kannalle. "Finsk Tidskrift" sanoo sen "uskollisemmin ja luonnollisemmin kuin minkään muun ruotsalaisen romaanin kuvaavan todellisuutta",[127] ja Werner Söderhjelm "Helsingfors Dagbladet'issa" antaa siitä seuraavan kehuvan todistuksen: "Jos tahtoisi luetella kaikki 'Fru Marianne'n ansiot, niin koituisi siitä pitkä ansioluettelo. Me tyydymme vain sanomaan, ettei Ruotsissa pitkiin aikoihin ole kirjoitettu kirjaa, joka sisältäisi niin runsaasti runoutta ja niin paljon lämmintä tunnetta elämää kohtaan, sellaisena kuin se ilmenee yhteiskunnan pienissä oloissa. Nuoren Ruotsin kirjallisuus voi pitää 'Fru Marianne'a suurimpana voittonaan, mitä sillä pitkiin aikoihin on ollut, ja Ernst Ahlgrenille, nuorelle rouvalle, joka piiloutuu tämän miehisen salanimen taakse, takaa tämä suuri menestys varman voiton."[128]
Sensijaan Tanskassa, jossa "Fru Marianne" ilmestyi yhteen aikaan kuin Ruotsissakin, teos sai hyvinkin vastakkaisia arvosteluja osakseen. "Politiken'in" murhaavasta arvostelusta on ollut jo puhetta. Se ei suorastaan myöntänyt kirjalle minkäänlaisia ansioita. Ja sen vaikutusta voi selvästi huomata useissa muissakin lehdissä. Niinpä esim. eräs maaseutulehti, myönnettyään, että muutamat yksityiskohdat olivat varsin kauniita ja todistivat tekijän älykkyyttä, sanoo: "Kokonaisuutena on 'Fru Marianne' kehno kirja. Huonoimpia kohtia on viimeinen yhtymä nuoren vaimon ja 'perheen ystävän' välillä — varsinkin viimeksimainitun suuhun pannut sanat saavat raakuudessaan ja tyhjänpäiväisyydessään etsiä vertaisiaan."[129]
Sitä vastoin monet muut tanskalaiset lehdet ovat hyvinkin suosiollisia, niinkuin esim. seuraavasta otteesta voi todentaa: "Lukiessa tätä kirjaa joutuu ehdottomasti sen vaikutuksen valtaan, että on tekemisissä vakavan ja hienon kirjailijapersoonallisuuden kanssa, jolla mahdollisesti vielä voi olla yhtä ja toista opittavaa, ennenkuin hän täysin saa hallituksi muotoa ja keinoja, mutta jonka kyky kuvata elämää ja ihmisiä on jo kylliksi kypsä ja rikas, luodakseen teoksia, jotka kohoavat keskitasoa paljoa korkeammalle."[130]
Esselde lausuu niinikään ilonsa ja kiitoksensa tästä teoksesta, saatuaan sen suoraan tekijältä itseltään. "Hyvä kirja", kirjoittaa hän Ernst Ahlgrenille, "vailla varsinaista tendenssiä ja samalla niin mieltäkiehtova, että on vaikea jättää sitä käsistään ennenkuin yhteen menoon on ahminut kaikki 400 sivua — miten kauan siitä onkaan, kun kotimainen kirjallisuus tarjosi meille jotain tämän kaltaista."[131]
Ernst Ahlgren oli edeltäkäsin koettanut terästää mieltään kaikkia arvosteluja, sekä kiittäviä että moittivia vastaan. Hän tiesi itse tehneensä parastansa ja panneensa koko sisimpänsä työhönsä. Jollei se sittenkään täyttäisi vaatimuksia, niin se todistaisi vain, niinkuin hän itse sanoo Georg Nordensvanille, ettei hänellä "yleensä ollut kykyä kirjoittaa".[132] Mutta kun isku kohtasi häntä, kun "Politiken'in" kohtalokas arvostelu tuli julkisuuteen, ei hänellä sittenkään ollut vastustuskykyä. Miksi se hänet mursi, sen me jo tiedämme. Ja siten tämä teos, johon hän itse ja epäilemättä myös hänen ystävänsä oli kiinnittänyt paljon toiveita, tuli hänelle suureksi pettymykseksi ja voittamattoman tuskan lähteeksi.
[Ernst Ahlgren novellinkirjoittajana.]
Ernst Ahlgren alotti kirjallisen uransa novellikokoelmalla ja novellikokoelmalla hän sen myös lopetti. Nuo pienet kertomukset, jotka kaikista hänen elämänsä ristiriidoista ja taisteluista huolimatta heruivat hänen kynästään ja jotka hänen omasta mielestään olivat vain välityötä suurempien tehtävien lomassa, ovat sittenkin kaikkein omaperäisimmät hänen taiteilijaluonteelleen. Sillä ensi sijassa Ernst Ahlgren oli sittenkin kansan kirjailija, skånelaisen talonpojan kuvaaja. Jo hänen esikoisteoksessaan ne kertomukset, joiden aiheet ovat kansanelämästä saadut, ovat ehdottomasti parhaat, sillä näissä hänen suuri ihmisrakkautensa ja suvaitsevaisuutensa saa kaikkein kauneimman ilmaisunsa, samalla kuin hänen voimakas tempperamenttinsa ja terve arvostelukykynsä pääsee parhaiten oikeuksiinsa.
Vielä paljoa korkeammalle kuin nämät ensimäiset kertomukset ovat ne novellit asetettavat, joita hän v. 1884 jälkeen julkaisi monissa eri lehdissä ja julkaisuissa ja jotka ilmestyivät erityisinä kokoelmina osittain syksyllä 1887, osittain vasta hänen kuolemansa jälkeen. Näissä kolmessa kokoelmassa, "Folklif och småberättelser" (Kansanelämää ja pikkukertomuksia), "Berättelser och utkast" (Kertomuksia ja luonnoksia) ja "Efterskörd" (Jälkisato) on sellaisia aitohelmiä, että ne asettavat Ernst Ahlgrenin ei yksin paljoa korkeammalle kaikkia hänen aikuisiaan naiskirjailijoita, vaan yleensä parhaiden ruotsalaisten novellinkirjoittajien tasalle. Sellaiset pienet palaset kuin "Vid sotsängen", "Mor Malenas höna", "Kamrater", "Herr Tobiasson", "Cedergren gör sexa i qväll", sekä nuo syvintä epätoivoa ja tuskaa väräjävät kuvaukset "Förbrytareblod", "Lifsleda" ja "Ur mörkret" monia muita mainitsemattakaan, ovat kaikki suoraan elävästä elämästä temmatut.