Nämät pienet novellit edustavat mitä erilaisimpia aiheita, joilla kuitenkin kaikilla on jonkinmoinen yhteinen sisällinen yhtymäkohta. Se ryhmä, joka suorastaan on otettu kansan elämästä, on niinkuin sanottu, paras ja myös lukuisin. Eri ryhmän muodostavat sitäpaitsi ne kertomukset, jotka käsittelevät tekijän omia kokemuksia, hänen lapsuuttansa, sairauttansa, kirjallisen työnsä alkuaikoja ja hänen viimeisten elinvuosiensa taistelua kuoleman ajatusta vastaan. Toisissa hän koskettaa taas yleisempiä kysymyksiä ja tuo esiin oman uskonnollisen tai siveellisen käsityskantansa.
Ernst Ahlgren itse tunsi seisovansa lähellä kansaa, olevansa työntekijä niinkuin hekin. Ja juuri tälle työtätekevälle kansalle hän tahtoi kirjoittaa, hän tahtoi kehittyä "sellaiseksi kertojaksi, jonka teosten lukeminen voisi tuottaa heille lepoa ja huvia". Jo v. 1885 hän kirjoitti Lundegårdille seuraavat sanat, jotka paremmin kuin mikään muu selvittää meille tämän hänen suhteensa kansaan:
"Toivoisin olevani siksi rikas, ettei minun — ei ainakaan ensi kädessä — tarvitsisi kirjoittaa yleisölle... Mutta jos minulla pitäisi olla yleisö, niin tahtoisin saada sen niin laajalta ja niin syvältä kansan riveistä kuin mahdollista. Ja jospa sitten voisin näyttää heille kaiken sen, mikä heissä itsessään on tervettä ja voimakasta, jotta he eivät mistään hinnasta maailmassa tahtoisi vaihtaa sitä siihen liukkaaseen vernissaan, joka voi kiilloittaa kaiken mädänneen niin ihmeen koreaksi."[133]
Juuri sen, mikä kansassa on tervettä ja voimakasta, onkin Ernst Ahlgren näissä kuvauksissaan saanut esille.
Tarkastakaamme esim. sellaista kertomusta kuin "Vid sotsängen" (Kuolinvuoteella). Nuori pappi on kutsuttu antamaan ehtoollista köyhälle torpparille, joka makaa henkitoreissaan. Hän tulee paikalle mieli täynnä ankaria moitteita, sillä hän tietää, että mies on elänyt laittomassa suhteessa naisen kanssa, joka on istunut vankilassa lapsenmurhasta. Kun hän nyt näkee tuon naisen sairasvuoteen ääressä, moittii hän heitä sen vuoksi, etteivät he ole menneet naimisiin, vaan ovat kasanneet toisen rikoksen toisen päälle. "Eikö pastori tiedä millainen minä olen?" kysyy vaimo. Heti päästyään vapaaksi vankilasta hän oli tullut taloon, jossa vaimo äsken oli kuollut ja lapset sairastuneet isoonrokkoon, sillä "täytyihän jonkun heitä hoitaa. Minunlaiseeni ei mikään tartu." Ja siten hän 21 vuotta oli palvellut talossa, ollut miehen uskollisena vaimona ja lasten hyvänä äitinä, mutta itsepäisesti koko ajan vastustanut vihkimistä, samoinkuin ehtoollisellekin menoa, sillä mitenkä hänenlaisensa olisi sellaiseen kelvannut.
Yhtä ymmälle saattaa kuoleva torpparikin nuoren papin. Kuumeentapaisella kiihkolla hän on odottanut papin tuloa ja ehtoollisen jakamista, jota vailla hänen on mahdoton rauhassa kuolla, mutta niin pian kuin juhlallinen toimitus on suoritettu, siirtyvät hänen ajatuksensa jälleen maallisiin asioihin. Papin puhuessa hänelle lunastuksesta ja Jumalan armosta, sairas kohoaa istualleen ja huomatessaan raskaitten pilvien keräytyvän taivaalle, hän huudahtaa hätääntyneenä: "Marna, miten herran nimessä patruuna saa rukiin korjatuksi, jos syksy muuttuu sateiseksi!" Nuo sanat loukkaavat pappia, pitäisihän kuolevan toki ajatella sieluaan eikä surra maallisia asioita. "Hän on palvellut kartanossa 35 vuotta", selittää vaimo, "vanhat asiat istuvat hänessä sitkeässä, ja kun patruunasta on kysymys, unohtaa hän kaiken muun."
Pappi ja torpanväki edustavat kahta aivan vastakkaista maailmaa, joilla ei ole vähimpiäkään edellytyksiä ymmärtää toisiansa. He puhuvat kumpikin aivan eri kieltä ja seuraavat elämässään aivan eri lakia ja moraalia.
Kertomuksessa "Kamrater" (Toverit) kuvaa Ernst Ahlgren vanhan karjanhoitajan rakkautta elukkoihinsa ja varsinkin vanhaan uskolliseen koiraansa. Mies pelastaa oman henkensä uhalla tulenvaarasta kartanon karjan, ja kun isäntä kehuu hänen rohkeuttansa ja toimekkuuttansa, niin antaa hän koko kunnian koiralleen, eipä edes suostu ottamaan vastaan kunniamitalia, jollei koira saa hänen rinnallaan olla läsnä juhlatilaisuudessa kirkossa.
Erinomaisella huumorilla ovat kertomukset "Mor Malenas höna" (Malena muorin kana) ja "Medan kaffet kokar" (Kahvin kiehuessa) kerrotut. Edellinen antaa meille pienen silmäyksen vaivaistaloon, jonka harmaiden seinien sisäpuolelle niin hyvin ilo kuin surukin löytää tiensä, jälkimäinen on varsin räikeä kuvaus kansannaisen järkiperäisestä suhtautumisesta avioliittokysymykseen. Aivan päinvastainen sävyltään on "Historien om en näsduk" (Nenäliinan tarina), joka antaa mitä liikuttavimman todisteen siitä hellästä ja lämpimästä suhteesta, mikä kansan miehen ja naisen välillä voi vallita, vaikka kaikki ulkonaiset merkit ja todistukset puuttuvatkin.
Kansankuvauksina erinomaisia ovat myös "Storhandel" (Suurkauppa) ja "Efter torgdagen" (Toripäivän jälkeen), jotka samalla kuvaavat meille Ernst Ahlgrenia itseään kirjakauppiaana. Varsinkin jälkimäinen, jossa tekijä näyttää toteen, että hyviä ja kauniita piirteitä voi piillä yksin humaltuneen ja raa'an ihmisen sielun pohjalla.