"Minä rakastan sitä kauneutta, jota on rumuudessa", kirjoittaa Ernst Ahlgren näiden kertomusten johdosta tohtori C.D. af Wirsénille, "sitä hyvää, mikä on rikollisessa; minä rakastan kaikkea sitä, joka voi muuttaa tuomion ja kovuuden myötätunnoksi tai hyväntahtoiseksi nauruksi. Minä rakastan kaikkea, mikä parantaa ja sovittaa, sillä olen itse kärsinyt."
Tavattomalla intensiivisyydellä ovat kertomukset "I väntrummet" (Odotussalissa) ja "Bland stackare" (Raukkojen parissa) kirjoitetut. Vain se, joka itse on saanut kestää kovia ruumiillisia kipuja, kykenee kuvaamaan jotain senkaltaista kuin nuo kertomukset. Lukija tuntee itse miltei fyysillistä tuskaa seuratessaan sairaan pojan ajatuksenjuoksua, joka pelosta vavisten odottaa sitä hetkeä, jolloin hänen vuoronsa on joutua lääkärin veitsen raadeltavaksi, mutta joka sittenkin salaa pelkonsa niin tyystin, ettei kellään ole siitä vähintäkään aavistusta.
Kahdessa pikku palasessa, "Tvist" (Riita) ja "I kupén" (Junassa) Ernst Ahlgren ivaa naisten väärää sovinnaisuuden tunnetta, ja kertomuksessa "Siffror" (Numeroita) hän kuvaa räikeällä tavalla kirjailijoiden kehnoa taloudellista asemaa ja lausuu purevia totuuksia yleisölle, joka ei henno uhrata varoja kirjojen ostoon, mutta kyllä on valmis laskemaan seppeleitä kirjailijan haudalle, varsinkin jos sen kautta voi saada nimensä sanomalehdissä mainituksi.
"Förbrytareblod" (Rikoksentekijän veri), "Lifsleda" (Elämänkyllästys) ja "Ur mörkret" (Pimeydestä), nuo kolme novellia, jotka ovat lähteneet Ernst Ahlgrenin syvimmästä sydämestä, kuvaavat hänen omaa epätoivoista taisteluaan kuolemaa vastaan. Ensimäisen niistä, niinkuin jo mainittu, hän kirjoitti itsemurha-yönään Kööpenhaminassa kesällä 1887. Se on kertomus nuoresta miehestä, joka aikoo tehdä itsemurhan siksi, että tyttö, jota hän rakastaa, on hyljännyt hänet, mutta hän ottaakin tytön hengiltä, kun tämä ivaa hänen tunnettansa ja yrittää kääntää asian leikiksi. Itse aiheessa ei ole mitään erikoista, pikemmin se on miltei banaali, mutta kertomatapa on suorastaan mestarillinen. Sen takana on ihminen, joka on katsonut kuolemaa suoraan silmiin, se on puhjennut esille inhimillisen tuskan syvimmästä hetteestä, jokainen sana, joka on paperille piirretty, on kyynelillä ja verellä kostutettu.
"Lifsleda" on syntynyt varmaan samana kesänä, Ernst Ahlgrenin oleskellessa Gustaf af Geijerstamin luona. Itsemurha-ajatuksen vainoomana hän samoili yksin metsissä ja kuuli alituisesti kiusaajan äänen korvissansa. Ehkäpä hänetkin, niinkuin kertomuksessa, pieni lapsi sai estetyksi täyttämästä synkkää aiettansa, pieni lapsi, joka päivisin seurasi hänen kintereillään, öisin pyrki hänen makuutoverikseen ja siten vähitellen pehmeällä kätösellään ja luottavalla äänellään sai hänessä jälleen elämänhalun heräämään.
"Ur mörkret", niinkuin jo aikasemmin on mainittu, kuvaa erästä joulukuuniltaa v. 1887, jolloin Ernst Ahlgren, taisteltuaan jälleen itsemurha-ajatusta vastaan, kertoi Axel Lundegårdille elämäntarinansa. Hämärissä mies ja nainen istuvat siinä yhdessä ja pimeän läpi kajahtaa elämän kanssa lopullisen tilinsä tehneen naisen ääni. Hän puhuu siinä suhteestaan isäänsä, joka kasvatti häntä kuin poikaa, hän kuvaa sitä häpeän ja alennuksen tunnetta, joka heräsi hänessä jo lapsena siksi, että hän pojan puvustaan ja tavoistaan huolimatta oli sittenkin vain tyttö, nainen, jolla ei ollut edes ihmisoikeutta, hän kertoo siinä avioliitostaan, siitä häpeästä, jonka sekin hänen ylitsensä veti, ja vihdoin suhteestaan mieheen, johon hän koko sielullaan oli kiintynyt, mutta joka piteli häntä vain leikkikalunaan ja heitti hänet luotaan väsyttyään tähän leikkiin. Ernst Ahlgrenin koko elämän traagillisuus on kuvattuna tässä pienessä palasessa, mutta samalla sillä on laajempikin kantavuutensa. Se on palanen naisen kohtaloa yleensä, "paarian, joka ei koskaan voi kohota kastiaan korkeammalle".
Näiden novellien joukossa on pari kertomusta, joissa Ernst Ahlgren siksi voimakkaasti heilutti ivan ruoskaansa, että ne nostattivat pahaa verta häntä vastaan. Niinpä esim. "Cedergren gör sexa i qväll" (Cedergren pitää illalliset tänä iltana) nimisen kertomuksen johdosta hän sai vastaanottaa seuraavan nimettömän kirjeen, joka kuvaa selvästi sen ajan ahdasta käsityskantaa:
"Olen lukenut 'Sveassa' kertomuksen nimeltä 'Cedergren gör sexa i qväll'. Jos te sen olette kirjoittanut, niin rukoilen Jumalaa varjelemaan minua, etten tulisi lukeneeksi enää mitään muuta teidän kynänne tuotetta. Tiedättekö, miten paljon myrkkyä teidän sanoissanne piilee? Tiedättekö miten paljon katkeraa sappea te voitte vuodattaa äidin sydämeen? Mitä ovat nuo siveettömät romaanit, jotka kiihoittavat aistillisuutta, tällaiseen kertomukseen verrattuna? Ne kiihoittavat hetkeksi, mutta kiihoitus menee ohitse, te sen sijaan turmelette ihmisen ajaksi ja iankaikkisuudeksi. Ajatelkaa tätä ennenkuin on liian myöhäistä!"
Kertomus kuvaa vetelehtivää ylioppilasta, joka salatakseen oman laiskuutensa ja kehnoutensa vetää nenästä kaupunkiin tullutta vanhaa äitiään ja pitää hänen kustannuksellaan iloiset juomakestit. Ylioppilas on tosin räikein värein kuvattu, mutta hän ei pohjaltaan ole sittenkään turmeltunut, hän rakastaa vanhaa äitiään kaikesta huolimatta ja hänen pilansa, koettaessaan pelastaa oman nahkansa, ei mitenkään ole tarkoitettu petokseksi. Tämän kevytmielisen pojan rinnalla kohoaa äidin hahmo kahta vertaa kauniimpana ja ihanteellisempana. Jos Ernst Ahlgrenilla tätä kertomusta kirjoittaessaan on ollut jokin määrätty tarkoitus, niin on hän tahtonut kuvata syvintä ja itsensäuhraavinta äidinrakkautta eikä suinkaan äidin halveksimista ja pilkkanapitämistä, niinkuin yllämainitun kirjeen kirjoittaja olettaa.
Toinen kertomus, joka tuotti Ernst Ahlgrenille ikävyyttä, oli "Fairbrooks krögare" (Fairbrookin kapakoitsija), sillä se herätti paljon paheksumista hyvässä Hörbyssä. Hörbyläiset, niinkuin sanottu, eivät katsoneet Ernst Ahlgrenin tuotantoa suopein silmin, ja kun tämä kertomus nyt ilmestyi, olivat he heti tuntevinaan siinä itsensä. Kertomuksessa oli varsinkin kaksi kohtaa, jotka heidän mielestään erehtymättömästi olivat suunnatut heitä vastaan: siinä esiintyy näet kaksi emansipeerattua rouvaa, jotka syövät päivällistä ravintolassa miestensä seurassa — sellaista oli todellakin kerta tapahtunut Hörbyssä! sekä kuvataan hautajaisia, joissa vainajan juomaveikot kulkevat ruumissaatossa kuin "parvi suuria, kömpelöitä elukoita" — siitä ei ollut kovinkaan kauan, kun Hörbyn totiherrat olivat saattaneet erään pienen yhteiskuntansa jäsenen viimeiseen lepoonsa.