Olihan tässä yllin kyllin syytä, jotta viha alkaisi kiehua kyläläisten suonissa! He uhkasivat murskata Ernst Ahlgrenin kainalosauvat palasiksi, koska hän oli uskaltanut haukkua heitä elukoiksi. Eikä siinäkään kylliksi. Hänelle oli kostettava tuntuvalla tavalla, vieläpä samoilla aseilla, joita hän itsekin oli käyttänyt: ja niinpä ilmestyi painosta häväistyskirjoitus: "Fairbrooks blåstrumpa. Hennes lefnad och gärning och slutliga ändalykt" (Fairbrookin sinisukka. Hänen elämänsä ja toimintansa ja lopullinen kuolemansa.) Tämä tekele, joka tuli julkisuuteen vuotta ennen Ernst Ahlgrenin kuolemaa ja osoittaa puolestaan miten vähän arvoa hänen lähin ympäristönsä pani hänen työhönsä, oli kuitenkin siksi hävytön ja liioiteltu, että se ampui kerrassaan yli maalinsa. Se ei saanut muuta aikaan, kuin että välit yhä enemmän kiristyivät ja että Ernst Ahlgrenin vastenmielisyys Hörbytä kohtaan kasvoi vielä entistään suuremmaksi. Mutta taiteilijaan hänessä se ei ulottunut. "Se on kylliksi, enemmän kuin kylliksi!" kirjoittaa hän sen johdosta Matille. "Suorastaan reklaami minulle. Ei ainoakaan sana osu minuun! Valheet liian karkeita. Sävy niin raaka, että yksin minun ulkomuotonikin pitäisi todistaa jokaiselle ihmiselle, että ... no niin. Jos pääskynen olisi pudottanut hiukan likaa päälleni, niin se ei olisi tehnyt minuun sen kummempaa vaikutusta kuin tämäkään: minä hymyilen ja näpäytän sormellani pois sen, minkä pikku eläin on päälleni karistanut."[134]
Mutta Ernst Ahlgrenin kimppuun kävivät arvokkaammatkin vastustajat kuin yllämainittujen nimettömien sepustuksien kirjoittajat, syyttäen häntä siitä, että hän liiaksi tahtoi kuvata kaikkea sellaista, mikä oli rumaa. Gustaf af Geijerstamin toimittamassa julkaisussa "Revy" oli v. 1886 ilmestynyt Ernst Ahlgrenin kirjoittama novelli "Om en hökass" (Heinäkuorman ääressä), joka antoi "Vårt land" lehden arvostelijalle aihetta ankaraan hyökkäykseen; hän väitti sen näet liian yksipuolisesti tuovan esiin ruotsalaisen talonpojan rumia puolia, sen taipumusta juoppouteen, riitaisuuteen ja kiroilemiseen.
Tämän arvostelun johdosta Ernst Ahlgren tarttui itse kynään puolustaen sekä itseään että sitä kansaa, joka oli niin lähellä hänen sydäntään.
"Sanoessanne, että se piirre, jota heinäkuormakertomuksessani olen kuvannut, on 'luonnon mukaan esitetty'", vastaa hän arvostelijalle, "te myönnätte että, joskin kuvaus on raaka ja inhottava, tämä raakuus ja inhottavuus on ominaista niille esikuville, joita luonnonmukaisesti olen kuvannut. Sallikaa minun kaikkein ensiksi sanoa pari sanaa siitä kansasta, jonka keskuudessa olen kasvanut ja jonka elämäntavoista ja käsityskannasta en voi kokonaan vieraantua, niinkauan kuin mielessäni säilyy yksi ainoakin lapsuudenmuisto.
"Skånelainen pienviljelijä, päivätyöläinen, torppari tai maanviljelijä käyttää usein sellaista puhetapaa, joka voi loukata hienotunteisempia korvia. Mutta moni sana, joka hienon maailman mielestä tuntuu raa'alta ja epähienolta, ei ole sitä näiden ihmisten mielestä, sillä heillä ei ole näille asioille muunlaisia ilmaisumuotoja kuin sellaisia, jotka tuntuvat meistä karkeilta. Heillä on toinen kieli kuin meillä, siinä koko asia!"
Myöskin kirjeessään Ruotsin Akademian sihteerille, tohtori C.D. af Wirsénille, joka arvosteluissaan yleensä aivan sokeasti tuomitsi koko uudemman kirjallisuuden, Ernst Ahlgren puolustaa kantaansa seuraavin sanoin:
"Minä olen maksanut veroni rumuuden kuvaamiselle. Niin! Minä rakastan sitä, mikä on rumaa. Minä rakastan sitä intohimoisesti, jos siinä on hitunenkin kauneutta, hiukankin huumoria, yksi ainoakin sovittava piirre; silloin tahdon kuvata rumuutta voidakseni tuoda esiin tämän ainoan piirteen ja sanoa: 'katsokaa, yksin tässä alhaisessa ja rumassa ja huonossakin on jotakin hyvää'. Niin, tahtoisin opettaa ihmisiä rakastamaan sitä kauneuden hitusta, mikä rumuudessa piilee. Kuinka usein elämässä tapaamme täydellistä kauneutta? Mutta rumuutta me tapaamme joka päivä, ja miten usein kuljemme inhoten sen ohi — vaikka siinä voikin olla pienoinen valontäplä, joskaan meidän silmämme ei sitä keksi. Minä rakastan sitä kauneutta, mikä rumuudessa on, sitä hyvää, mikä rikollisessa on; minä rakastan kaikkea sitä, joka voi kääntää tuomion ja kovuuden myötätunnoksi tai hyväntahtoiseksi pilaksi. Minä rakastan kaikkea, mikä sovittaa ja parantaa, sillä minä olen itse kärsinyt.
"Siksi minä pyydän saada kuvata rumuutta, kaikkea sitä mitä ympärilläni olen nähnyt, ilman minkäänlaista kultausta."[135]
Mutta väärin olisi olettaa, ettei Ernst Ahlgren olisi niittänyt myös julkista kiitosta novellikokoelmiensa johdosta. Ellen Key kirjoitti erittäin suosiollisen arvostelun "Dagny" lehteen sanoen siinä m.m., että "oleskelu maalla on tehnyt Ernst Ahlgrenista varsinaisesti maaseudun runoilijan", jolla alalla "hän Ruotsin kirjailijoiden parissa viime kuluneena vuosikymmenenä onkin ainoa". Ja sitten hän jatkaa: "Ei mikään luokka ole erikoisesti hänen haaveilunsa tai epäilynsä esineenä. Miehet yhtä paljon kuin naiset, eläimet yhtä paljon kuin ihmiset, rikkaat yhtä paljon kuin köyhät, vanhoilliset yhtä paljon kuin vapaamieliset — kaikki he saavuttavat hänen myötätuntonsa."[136]
Ernst Ahlgren, joka asetti myös itse pienet kertomuksensa suurten romaaniensa edelle, pani epäilemättä eniten arvoa seuraavaan arvosteluun, jonka Georg Brandes julkaisi 'Politiken'issä "Folklif och småberättelser" teoksen johdosta, ja jossa hän antaa kauniin tunnustuksen Ernst Ahlgrenin tuotannolle ja hänen kirjalliselle kyvylleen yleensä.