"Ne kaksi romaania, joita rouva Benedictsson saa kiittää maineestaan", kirjoittaa Georg Brandes, "eivät anna oikeaa eikä parasta käsitystä hänen kyvystänsä. 'Pengar' on varsin rohkea kirja, mutta se loppuu kapinaan, ja meillä on ollut kirjallisuudessa jo niin monta miehen ja naisen välistä kapinaa, ettemme enää siedä useampia.
"'Fru Marianne', joka oli omansa voittamaan suuren lukijakunnan puolelleen, oli varovainen kirja ja liian lavea.
"Omaperäisimmät, mitä hän tähän asti on tuottanut, ovat hänen ensimäiset kertomuksensa 'Från Skåne' sekä pieni reipas ja elokas näytelmä 'Final', jonka hän yhdessä Axel Lundegårdin kanssa on sepittänyt. Siinä on kaksi naishahmoa, hyljätty vaimo, joka viimeiseen asti yrittää pysyä nuorena ja kauniina, ja elämänhaluinen, toimekas, omia etujaan valvova koketti — kumpikin erinomaisella terävyydellä ja voimalla kuvatut.
"Uudessa teoksessaan 'Folklif och småberättelser' on tekijä hankkinut itselleen täydellisen hyvityksen siitä tappiosta, jonka 'Fru Marianne' hänelle tuotti. Kokoelma on omaperäinen ja arvokas ja antaa meille käsityksen hänen kykynsä kantavuudesta. Näissä enimmäkseen lyhyissä kertomuksissa on sama tuoreus ja elokkaisuus, kuin etevän maalarin luonnon mukaan maalaamissa luonnoksissa, joita useinkin voi asettaa suurempien, valmiiksi maalattujen taulujen edelle. Niiden lämmin väritys ja miehuullisen voimakas sävy johtuu siitä, että tekijä tuntee tarkasti ja perinpohjaisesti sekä ihmiset että olot Etelä-Ruotsissa, josta hän kernaimmin aiheensa ammentaa. Hän tuntee skånelaisensa samoinkuin rouva Ancher skagenilaisensa. Hän on itse elänyt heidän parissaan, hän on käyttänyt sekä silmiään että korviaan ja ottanut sydämellään kaikkeen osaa.
"Vanhoissa tarinoissa kerrotaan usein jostakin taikakeinosta, joka oikealla tavalla käytettynä saattaa ihmisen ymmärtämään lintujen kieltä. Ja niinpian kuin hän sen oppii, avautuu hänelle uusi maailma. Mutta yhtä vaikea kuin sadun prinssin on oppia ymmärtämään siivekkäiden olentojen kieltä, yhtä vaikea on kaupunkilaisenkin ymmärtää itseensäsulkeutuneen maalaiskansan tunteita ja ajatuksenjuoksua. Hän tarvitsee avaimen voidakseen selittää tätä mielikuvituksen ja ennakkoluulojen ja unelmien salakirjoitusta.
"Rouva Benedictssonilla on tämä avain; hän on täydellisesti selvillä skånelaisen talonpojan käsitys- ja ajatuskannasta kaikissa elinkysymyksissä, aivankuin hän kaikessa olisi hänen vertaisensa.
"Kokoelman kertomukset ovat useammilta eri vuosilta, mutta parhaat, ilahduttavasti kyllä, ovat vuodelta 1887, yhtä verrattomia sekä havaintojen että muodon puolesta sekä aito-taiteilijalle täysin arvokkaita...
"Kaksikin eri seikkaa niissä viehättää lukijan mieltä: ensinkin se tavaton varmuus, jolla todellisuutta on kuvattu, se täsmällinen varmuus, jonka tarmokas tyyneys tekee lukijaan sen vaikutuksen, että kaikki on tapahtunut juuri niinkuin on kuvattu: juuri tuolla tavalla ajattelee ja tuntee vanha talonpoika kuolinvuoteellaan, juuri tuollainen on hänen uskollinen jalkavaimonsa, joka miehen vuoksi ei ole suostunut hänen vihityksi vaimoksensa, tai: juuri tällä tavalla mustasukkaisuuden aiheuttama murha tapahtuu maalla, juuri tuon luonnonvälttämättömyyden vaatimuksesta, joka on kaikkia perusteluita voimakkaampi.
"Toiseksi tuottaa mieluisan yllätyksen tekijän herkkä silmä näkemään kaikkea koomillisuutta, joka ilmaisumuodossaan on niin täysin hillittyä. Kuu hän on vakava, kuvaa hän yhtä rohkeasti todellista elämää epäpuhtaine tai traagillisine omituisuuksineen kuin Henrik Pontoppidan meillä lyhyissä, mestarillisissa kansanelämänkuvauksissansa. Kun hän esittää jonkun koomillisen tilanteen — ja sen hän tekee varsin usein — astuu hän samoja jälkiä kuin Schandorph meillä. Mutta siinä, missä Schandorph nauraa, on Ernst Ahlgrenilla vain veitikka silmässä...
"Kokonaisuutena kokoelma on keväisen terve kuin heikosti tuoksuva, mutta väririkas ruoho- ja metsäkukkakimppu, jonka poimii varhain aamulla kasteen ollessa vielä maassa."[137]