Tällä myötätuntoisella ja täyttä tunnustusta antavalla arvostelullaan Georg Brandes tahtoi lieventää sitä murhaavaa tuomiota, joka edellisenä kesänä "Politiken" lehdessä oli tullut "Fru Marianne'n" osaksi, joskaan hän ei sitä suorastaan peruuttanut,
[Kirjallisia otteluita.]
"Nuoren Ruotsin" kirjailijat, joita aluksi kaikilla tahoilla oli tervehditty ilolla uuden kirjallisen kukoistusajan edelläkävijöinä, joutuivat 80-luvun loppupuolella mitä ankarimman vastustuksen ja vainon alaisiksi. Siihen vaikutti osaltaan heidän hyökkäyksensä uskontoa ja yhteiskuntajärjestelmää vastaan, mutta ensi sijassa sittenkin Strindbergin teokset. Varsinkin sen jälkeen kuin "Giftas" teosta vastaan nostettu oikeusjuttu päättyi Strindbergin eduksi, kiihtyi taistelu konservatiivisella puolella äärimäisyyteen asti. C.D. af Wirsén hyökkäsi vasta perustetussa "Vårt land" lehdessä, jonka ohjelmaan kuului "epäsiveellisen ja herjaavan kirjallisuuden vastustaminen", ei yksin ruotsalaisen, vaan myöskin ulkomaalaisen realistisen kirjallisuuden kimppuun, ilmaisten niin suurta ahdasmielisyyttä ja naurettavaa kömpelyyttä arvostelutavassaan, että sen vertaista tuskin missään muussa maassa on tavattu. Naurettavan surullinen oli niinikään n.s. "siveellisyysanomus", jonka useat henkilöt, niiden joukossa myös yllämainittu "Vårt land" lehden arvostelija ja Ruotsin Akademian sihteeri, jättivät kuninkaalle, valittaen siinä, "että itsessään niin hyödyllistä painovapautta oli viime aikoina häikäilemättömästi väärinkäytetty ja että kaikkein siveettömimmät painotuotteet kaunokirjallisuuden nimellä ja muka vapauden, valistuksen ja kehityksen edistämisen tarkoituksessa olivat ruvenneet levittämään vietteleviä oppejansa, sekoittaneet yleisön oikeudentunnon sekä riistäneet siltä uskon Jumalaan ja hänen pyhään sanaansa siten tuottaen turmelusta sekä ajaksi että iankaikkisesti". Vähä väliä ilmestyi niinikään vanhoillisten lehtien palstoilla lähetettyjä kirjoituksia, jotka olivat milloin "Opettajan", milloin "Olevien olojen ystävän" y.m. allekirjoittamia ja jotka sanojaan säästelemättä sättivät sekä nuoria kirjailijoita että heidän kustantajaansa, Albert Bonnieriä. Voiton kaikista tällaisista hyökkäyksistä vei kuitenkin v. 1887 ilmestynyt lehtori John Personnen lentokirjanen "Strindbergs-litteraturen och osedligheten bland skolungdomen" (Srindberg-kirjallisuus ja siveettömyys koulunuorison parissa), jossa tekijä väittää koko uudenaikaisen ruotsalaisen kirjallisuuden puolustavan täydellisesti vapaata sukupuoli-elämää ja syytti sitä siitä epäsiveellisestä elämästä, joka vallitsi koulujen oppilaiden keskuudessa. Kirja, jolla ahdasmielisyydessä ja räikeydessä tuskin on vertaistansa, herätti suurta paheksumista "Nuoren Ruotsin" kirjailijoiden parissa, ja Gustaf af Geijerstam kehoitti m.m. Ernst Ahlgrenia julkisesti panemaan vastalauseensa.
Ernst Ahlgren, joka parasta aikaa oli Parisissa, ei tahtonut sitä kuitenkaan tehdä. Vaikka hän persoonallisesti seisoikin lähellä useita nuoria kirjailijoita, niin ei hän sittenkään tuntenut niin täydellistä yhteenkuuluvaisuutta, että hän olisi voinut ikäänkuin astua rivistä esiin ja puhua kaikkien puolesta. Vastatessaan kieltävästi Gustaf af Geijerstamille selittää hän lähemmin kantaansa seuraavasti:
"Kun minä ymmärrän, miksi ihmiset ovat tulleet sellaisiksi kuin he ovat, niin en voi oikein olla harmissani siitä, että he ovat sellaisia. Jos voisin manata esiin jonkinmoista paheksumista suuntaan tai toiseen, niin kirjallinen asemani olisi paljoa helpompi, silloin voisin yhtyä samaa-ajatteleviin, voisin olla huomaamatta sitä hyvää, mikä vastapuolueessakin on. Vaan nyt! Minulla on pohjaton halu nähdä ja ymmärtää; kaikkea, kaikkea, mihin voin ylettyä. Mihinkä sitä kelpaa sellaisella luonteella? Tämä luontainen vaistoni, haluni käsittää kaikkea, minkä voin tavoittaa, on voimakkaampi tahtoani ja järkeäni. Se on jonkinmoinen traagillinen kohtalo, sillä kun minulla samalla on niin onneton tarve voittaa ihmisten myötätuntoa, joudun tahtomattanikin persoonallisiin hankauksiin ja ristiriitoihin, joita vastaan luontaisen herkkämielisyyteni vuoksi en voi koskaan kyllin panssaroitua."[138]
Samoin Ernst Ahlgren seuraavana syksynä kirjeessään Gustaf af Geijerstamille puhuu jälleen suhteestaan "nuoriin" vastustaen sitä ajatusta, että kaikki nuoremmat kirjailijat voisivat lukeutua ikäänkuin yhteen puolueeseen. Geijerstam, jonka oli määrä pitää esitelmiä ruotsalaisesta kirjallisuudesta, oli näet maininnut Ernst Ahlgrenille aikovansa käsitellä häntä yhdessä Tor Hedbergin sekä muiden nuorten kanssa, ja sen johdosta Ernst Ahlgren sai aihetta puhua itsestään sekä asemastaan eri puolueihin nähden. "Minä kannatan aseellista puolueettomuutta", sanoo hän. "Minkään puolueen puolesta en tahdo taistella... En yhdy mihinkään ohjelmaan, joka sitoo minut taistelemaan uskontoa ja voimassa-olevaa moraalia vastaan... Sinua, Tor Hedbergiä ja Levertiniä seison lähempänä kuin toisia. Mutta me olemme toistaiseksi saaneet aivan liian vähän aikaan voidaksemme rynnistäen toimia. Pysykäämme yhdessä ja voittakaamme maa-alaa, hiljaa mutta varmasti. Ei kellään meistä ole vielä kylliksi voimaa taistella ja voittaa, ja jokaisen yksityisen tappio vahingoittaa nuorta kirjallisuuttamme kokonaisuudessansa.
"Sen tähden en millään ehdolla ota osaa pitkin koko linjaa ulottuvaan taisteluun."[139]
Ernst Ahlgren oli kuitenkin valmis persoonallisesti ottamaan osaa toiseen taisteluun sekä julkisesti lausumaan siitä mielipiteensä. Keväällä 1887 oli Georg Brandes julkaissut "Politiken" lehdessä kirjoituksen siveellisyyskysymyksestä, jossa hän hyökkäsi yhtä sen innokkainta kannattajaa, neiti Elisabeth Grundvigia vastaan, herättäen siten hänen hengenheimolaistensa parissa koko pohjoismaissa mitä suurinta paheksumista ja nostattaen sanomalehdistössä kiihkeän väittelyn, johon m.m. Björnson ja tanskalainen kirjailija Hostrup ottivat osaa ankarasti ahdistaen Brandesia. Vaikka Ernst Ahlgren ei kannattanut Brandesin vapaata käsityskantaa siveellisyyskysymyksessä, niin ei hän silti voinut hyväksyä vastapuoluettakaan, joka ahdasmielisyydessään teki itsensä syypääksi yhtä suureen liioitteluun kuin Brandeskin. Varsinkin hän paheksui sitä, että yleinen mielipide kahlehti yksilöiden toiminta- ja sananvapautta ja harjoitti terrorismia, etenkin naisten suhteen, jos nämä uskalsivat ilmaista yleisestä mielipiteestä poikkeavan kantansa.
Näitä mielipiteitään Ernst Ahlgren esitti kirjoituksessaan "Saedligheds-Terrorismen paa svensk Grund" (Siveellisyyshirmuvalta ruotsalaisella pohjalla) "Politiken" lehdessä syysk. 13 p:nä 1887, valaisten väitteitään useilla mielenkiintoisilla esimerkeillä. Niinpä hän esim. kertoo, miten eräs nainen, joka ei muiden mukana ollut poistunut eräästä kokouksesta, jossa oli keskusteltu siveellisyyskysymyksestä, julistettiin pannaan, s.o. kaikki hänen tuttavansa vetäytyivät erilleen hänen seurastansa. Samoin eräs ylioppilas, joka samassa kokouksessa oli uskaltanut lausua ilmi mielipiteensä, oli kadottanut apurahansa, ja kun hänelle yksityisesti kerättiin varoja opintojen jatkamista varten, oli eräs vapaamielinen virkamies luvannut avustaa häntä vain sillä ehdolla, että avustajien nimet eivät tulisi julkisuuteen. — Kustantajayhdistys oli niinikään päättänyt eroittaa joukostaan jokaisen kustantajan, joka uskalsi painattaa jonkun julkisesti epäsiveelliseksi julistetun kirjoituksen. — Ja eräältä naislehden toimittajalta oli koetettu salaisesti agiteeraamalla riistää hänen yksityistuntinsa, koska hän vapaata keskusteluoikeutta puolustavassa lehdessään oli antanut tilaa nuoren tytön sairaalloista tunne-elämää esittävälle kuvaukselle.