"Sellainen on siveellisyys-hirmuvalta," huudahtaa Ernst Ahlgren. Ja lopuksi hän vielä omasta puolestaan lausuu seuraavat sanat niille, jotka ehkä hänen "sanojensa johdosta tahtoisivat asettaa hänet nurkkaan häpeämään epäsiveellisyysapostolien tai muiden pahantekijöiden pariin":
"Minulle on aivan yhdentekevää, ovatko ne, joita tämä hirmuvalta uhkaa, oikeassa tai väärässä. Että tällainen hirmuhallitus on olemassa, on kylliksi tehdäkseen minusta sen leppymättömän vihollisen. Vaikkapa, niinkuin itse Björnson, asettaisin neitseellisen puhtausvaatimuksen jokaiselle sulhaselle tai samalla kauhulla kuin yhteiskuntamoraalimme valvoja, C.D. af Wirsén torjuisin luotani miehen ja naisen välisen yhdenvertaisuusvaatimuksen, niin inhoisin sittenkin yhtä suuressa määrin tätä hirmuvaltaa.
"Sillä niin kauan kuin ulkonaista painostusta käytetään syiden ja vastasyiden asemesta, ei tämä uusi kysymys ole mitään muuta kuin vanha valhe, ja me omistamme yhä edelleenkin: vain kalkittuja hautoja mädänneitten tapojen ympärillä."
Vaikka tämä kirjoitus ei suoranaisesti puolustakaan Brandesia, niin hänen vastustajansa antoivat sille sittenkin sellaisen selityksen, kun paria kuukautta myöhemmin Ernst Ahlgrenin kirjoitus "Georg Brandes esitelmöitsijänä" "Hemvännen" lehdessä toi uutta vettä heidän myllyynsä. Ernst Ahlgren oli näet Kööpenhaminassa seurannut suurella ihastuksella ja innolla Brandesin luentoja ja kuvasi nyt yllämainitussa kirjoituksessaan sekä kuulijakunnan innostusta että luennoitsijan suurta esittämiskykyä ja persoonallista viehätysvoimaa. Osoitteena Ernst Ahlgrenin tyylistä sekä hänen suuresta innostuksestansa saakoon tämä kirjoitus tässä sijansa.
"'Frue Kirke' kohoaa synkkänä pilvistä iltataivasta vasten, yliopiston kiviröykkiö rajoittaa aukiota toiselta puolen, portailla seisoo vihmasateessa tiheään sulloutunut ihmisjoukko riippuen suuren suljetun oven edustalla kuin mehiläisliuta ennen parveilua — ulottuen aina katukäytävälle saakka, missä muutamat ylioppilaat lämpimikseen astuvat edestakaisin.
"Sisällä opinahjossa, valtavien ovien takana on hiljaista, käytävät ovat tyhjinä ja ovenvartija torkkuu arvokkaana paikallaan; leveät portaat ovat puolipimeät, mutta seinämaalauksille lankeaa valo pääportaiden korkeista kandelaabreista, jotka valaisevat ylintä käytävää. Ovia alhaalla ei avata ennenkuin täsmälleen seitsemältä, väräjävässä kaasuvalossa värjöttää äänettömänä ja autiona pitkä käytävä hukkuen lopulta pimeään.
"Varjosta astuu esiin yksinäinen mies, eroittuen valoa vasten kuin selväpiirteinen varjokuva. Solakka vartalo; joustava käynti; karakteristinen pää, hiukan eteenpäin kumartunut, mutta silti ylpeä ryhdiltänsä, jonka suora, kiiltävä musta tukka, kohottuaan ensin ylöspäin yhtenä ainoana kaarena, laskeutuu alas otsalle. Piirteitä on mahdoton eroittaa, ei muuta kuin pään muodon, mutta sekin jo riittää, jotta tuntisi sen kerrankin nähtyänsä.
"Mies asettuu seisomaan reunimmaisten portaitten ääreen, nojautuu kandelaabrien tummaa rautaa vasten, sulautuu ikäänkuin kokonaan niihin. Ja siihen hän jää liikkumattomana odottamaan.
"Mitä hän odottaa?
"Ehkäpä hän haluaa nähdä, miten hänen tähtensä paikoista tapellaan, tai ehkäpä häntä vain huvittaa tarkata täältä kuulijakuntaa, jonka hän ennen on nähnyt vain kateederista käsin.