"Kello lyö. Alhaalta kuuluu kohinaa, ikäänkuin kuohuvan veden ääntä, ihmisaalto syöksyy lähimpiä portaita ylös, täyttää sen kuin yhdellä ainoalla valtavalla suoneniskulla, ja virtaa sitten eteenpäin käytävän läpi kiiruhtavien askelten äänen kajahtaessa holvikatoksen alla. Ei kukaan astu, kaikki juoksevat virran kantamina, kuljettamina, ajamina eteenpäin.
"Mutta ei mikään virta ulotu yksinäisen miehen luo tyhjien portaitten päähän, ei kukaan pane häneen huomiota: itsesäilytysvaisto valtaa jokaisen mielen.
"Sisällä luentosalissa on turvallisesta paikasta hauska tarkata kaikkia noita erilaisia kasvojenilmeitä, jotka pistävät esiin pahimman tungoksen keskeltä: siinä on intoa, harmia, epätoivoa, kun kaikki ponnistukset näyttävät turhilta ja kyynärpäät askaroivat joka puolella; siellä täällä joku elämänhaluinen nuorukainen, joka nauraa joko omille tai toisten ponnistuksille; ylioppilaita, jotka harppaavat penkkien ja pöytien yli anastaakseen itselleen istumapaikan; naisia, jotka mittelevät tarmokkaasti voimiaan miessukupuolen kanssa. Ei ketään arkailla. Kukin on itseään lähinnä.
"Jokainen nurkka, jossa ihminen vain voi seisoa, on ennätetty, aina käytävään saakka, missä kauloja kurotetaan ja varpaille kohotaan toivossa, että sieltäkin saattaisi jotain nähdä ja kuulla.
"Melu vaimenee suhinaksi ja sitten äkkiä kaikki hiljenee. Joukon keskellä häämöittää tumma pää ja ylöspäin työntynyt tukka, mikä antaa koko ulkomuodolle taistelun leiman. Se on Georg Brandes.
"Tuossa hän seisoo, hiukan hengästyneenä — siltä ainakin tuntuu — ja ennenkuin hän alkaa puhua, luo hän kuulijajoukkoon levollisen, miltei välinpitämättömän katseen, joka ponnistuksitta näyttää huomaavan pienimmätkin seikat ja joka säkenöi kylmää ja terävää järkeä, järkeä, joka ei lainkaan ole sopusoinnussa hänen hermostuneitten, vuoroon katkeruutta ja kovuutta, vuoroin miltei lempeyttä ilmaisevien kasvojensa kanssa.
"Nämät kalpeat kasvot, liikkuvat kulmakarvat, suora, matala, poimujen uurtama otsa, herkät sieramet ja etsivä, teräksenharmaa katse tietävät paljonkin kertoa ja vieläkin enemmän selittää sille, joka tarkasti niiden vaihtelua seuraa. Helposti voi ymmärtää, miten tätä miestä, jolla on niin terävä ja läpitunkeva arvostelukyky ja niin terve järki, jonka maailmankäsitys on täysin helleeninen ja jonka suonissa virtaa itämaista verta, miten tätä miestä ehdottomasti täytyy joko sokeasti ihailla tai sokeasti vihata, aina sen mukaan vetääkö hän puoleensa vai työntää luotaan — voi ymmärtää, että kaikkein vähimmin hänen osakseen voi tulla sitä, mitä jokaisella ensi sijassa on oikeus vaatia: nimittäin oikeutta.
"Hän alkaa puhua. Kun vertaa äänen hillittyä rauhallisuutta kasvojen intohimoiseen levottomuuteen, joita hän ei koskaan saata kokonaan hillitä, muistuu ehdottomasti mieleen hänen omat sanansa 'Berlinin' esipuheensa: 'Tunnelmani ovat usein ristiriidassa keskenään, mutta ajatukseni ani harvoin.' Esityksen levollinen varmuus on sukua 'Hovedstrømninger'lle sekä niille kirjallisille luonnekuville, jotka ovat opettaneet meitä ihailemaan Georg Brandesin voimakasta ja eheätä persoonallisuutta, mutta kasvojen nopeat vaihtelut sen sijaan tuovat mieleen poleemikon, ja kesken vakavaa esitystä välähtää joskus esille tuo taisteluun valmis sukkeluus, säälimätön iva ja taitava aseidenkäyttö, jotka helposti voivat iskeä sellaisia haavoja, jotka umpeen mentyäänkin kätkevät arpiensa alle kalvavaa vihaa.
"Georg Brandes ei vaikuta käsien liikkeillä eikä hän ehdoin tahdoin anna tilaisuutta suosionosoituksille, opittu kaunopuheisuus on hänelle vierasta, hän ei koeta millään väkinäisellä tavalla imponeerata. Teennäisyydestä vapaa yksinkertaisuus ja luonnollinen tasaisuus on ominaista hänen esitykselleen. Hän kahlehtii kuulijoiden huomion esityksensä sisällöllä ja ajatusjuoksunsa selvyydellä, milloin hän haluaa selittää tai tutkia jotain seikkaa, sekä taiteellisella havainnollisuudellaan, kun hänen mielensä tekee kuvata jotakin. Hän osaa keskittää ajatuksensa, puristaa aineensa siinä määrin kokoon, että hän tunnin rajoitetussa kehyksessä voi esittää äärettömän joukon tietoja ja tosiasioita olematta silti kuiva. Kuulija tuntee todellakin oppivansa jotain, ja siksi aine herättää hänen mielenkiintoaan. Voisipa kohteliaisuutena mainita, että esitelmän aikana itse esittäjä unohtuu."
Vaikka tämä kirjoitus ei vähimmälläkään tavalla koskettele Brandesin mielipiteitä, käsittivät hänen vastustajansa sen suoranaiseksi hyökkäykseksi heitä itseään vastaan sekä Brandesin mielipiteiden puolustukseksi. Etenkin naisemansipatsionipiireissä se herätti suurta paheksumista, ehkäisten mm. kirjailija-apurahan keräystä, jota Ernst Ahlgrenin hyväksi oli pantu alulle. Varsinkin eräs lahjoittajista, rouva Fredrika Limnell, jota Ernst Ahlgren sai kiittää eräästä jo aikaisemmasta rahalahjasta ja jonka antiudesta kyseenäolevakin apuraha suurimmaksi osaksi riippui, loukkaantui syvästi tämän kirjoituksen johdosta ja ilmaisi mielipahaansa eräässä Esseldelle kirjoittamassaan kirjeessä. Samalla kun Esselde lähetti Ernst Ahlgrenille rouva Limnellin kirjeen, koetti hän omasta puolestaan saada häntä peruuttamaan tai ainakin tyydyttävällä tavalla selittämään kirjoitustansa, jotta apurahahanke ei menisi myttyyn.