Abu Hassanin äiti oli tietysti kovin mielissään kalifin ystävällisyydestä ja kiiruhti laittamaan kuntoon korkealle vieraalle yösijaa.
Varhain seuraavana aamuna hän herätti heidät ja osoitti heille paikan erään esiripun takana, joka erotti Abu Hassanin makuusuojan hänen pukuhuoneestansa. Sinne he saattoivat kuulla joka sanan makuuhuoneesta ja esteettömästi nähdäkin esiripussa olevien ratkeamien kautta.
Giafar antoi nyt Abu Hassanin äidille sienen, joka oli kastettu etikkaan, ja neuvoi häntä miten hänen tuli pitää sitä poikansa nenän alla saadakseen hänet heräämään. Vanha vaimo tekikin niinkuin häntä neuvottiin ja vetäytyi sitten nopeasti pois vuoteen äärestä.
Kaikkein ensiksi kuului kova aivastus, sitten Abu Hassan avasi silmänsä ja katseli unisena ympärilleen.
— Giafar! huusi hän. Mesrur! Ettekö kuule?
Hetken aikaa hän makasi ja odotti, mutta sitten hän alkoi taas huutaa, joskin toisia nimiä.
— Kuutar! Orvokki! Annansilmä! Ruusunnuppu!
Kun ei kukaan saapunut, tuli hän hyvin hämillensä, kohosi kyynärpäänsä varaan ja siveli kädellään otsaansa selvitelläkseen ajatuksiaan.
— Missä ovat kaikki minun orjani? mutisi hän itsekseen. Kyllä minä heitä vielä opetan. Ja missä ovat kaikki muutkin, jotka eilen olivat niin ihmeen kohteliaita? Ovatko he nukkuneet yli ajan?
Mutta kun hän sai silmänsä oikein auki ja oli ehtinyt katsella tarkemmin ympärilleen, hämmästyi hän entistään enemmän. Hänestä tuntui ikäänkuin hän olisikin ollut taas siinä samassa huoneessa, jossa hän asui ennen ollessaan Abu Hassan. Mutta kuinka se oli mahdollista, nyt kun hän oli tullut kalifiksi? Varmaan hän uneksi vielä.