No, kyllä siitä on helppo ottaa selkoa. Hän puraisi sormeensa niin kovasti, että veri alkoi juosta ja valui alas vaatteille ja hän itse huudahti tuskasta.
Ei, ei hän enää nukkunut. Sitten varmaan hänen mielikseen oli huone järjestetty samanlaiseksi, kuin hänellä oli ennen kotonaankin ollut. Mutta oliko tuo nyt laita, että hänet jätettiin näin yksin. Ja hän alkoi huutaa niin kovaan kuin hän jaksoi:
— Giafar! Mesrur! Missä te olette? Kiiruhtakaa tänne!
Kalifi ja Giafar olivat pakahtua nauruun esirippunsa takana.
Kalifi ja Giafar olivat pakahtua nauruun.
Kalifi ja Giafar olivat pakahtua nauruun.
Mutta kun Abu Hassan ei lakannut huutamasta, vaan oli herättää kaikki naapuritkin melullansa, niin hänen äitinsä meni hänen luokseen ja kysyi mitä ihmeen peliä hän piti.
Abu Hassan mittaili häntä kiireestä kantapäähän saakka, ojensi itsensä suoraksi ja teki kopean liikkeen kädellänsä.
— Keneksi luulet minua, koska uskallat täten minua kohdella? kysyi hän.
— Keneksikö luulen sinua! toisti äiti. Kukapa muu sinä olisit kuin minun rakas poikani, Abu Hassan?
Mutta silloin Abu Hassan vimmastui.