— Mitä sinä uskallat väittää? huusi hän. Etkö tiedä, etkö näe, että minä olen kalifi, kaikkien oikeauskoisten hallitsija? En minä ole Abu Hassan. Allah on korottanut minut valtaistuimelle, jotta tuomitsisin ihmisiä lain ja oikeuden mukaan. Enkö muka lähettänyt sinulle eilen sormusta sormestani ja käskenyt viedä terveiset pojaltasi, kalifilta, jotta sinäkin saisit tietää, mihin arvoon olin korotettu.
— Kyllä, sen sinä teit, änkytti vanha vaimo. Mutta hän ei ehtinyt sanoa sen enempää, sillä samassa Abu Hassan seisoikin suorana hänen edessään etusormi ojossa.
— Sinä siis tunnustat? huusi hän. Polvistu siis ja pyydä anteeksi, kun uskalsit minua puhutella niin röyhkeästi!
Olihan siinä selvä todistus, että hän oli kalifi, koska äitikin tunnusti saaneensa sormuksen.
Mutta vanha äiti pudisti päätään ja koetti puhua hänelle järkeä. Hän pyysi ettei hän ajattelisi enää eilistä päivää. Pitihän hänen huomata, ettei hän nyt enää ainakaan ollut kalifi. Makasihan hän omassa vuoteessansa, omissa vaatteissansa. Kaikki esineet huoneessakin olivat hänen omiaan, ja ikkunastahan hän saattoi nähdä naapurien talot. Ja pitäisihän hänen tuntea myös oma äitinsä, joka oli aina ollut hänelle rakas.
Vähitellen Abu Hassan tuli rauhallisemmaksi. Hän alkoi ymmärtää, että jotakin hullua varmaan oli tapahtunut.
— Voi, rakas äiti, sanoi hän, minustapa tuntuu melkein siltä, kuin sinä olisitkin oikeassa. Enhän minä voi olla kukaan muu kuin Abu Hassan vain. Varmaan en ollut aivan viisas.
Mutta kun hän rupesi muistelemaan kaikkia kalifin palatsin ihanuuksia, loistavia saleja, joissa hän oli saanut hallita, kaikkia visiirejä ja emiirejä, jotka polvistuivat hänen eteensä, Kuutarta, Orvokkia, Ruusunnuppua ja kaikkia muita, jotka olivat häntä palvelleet ja auttaneet, niin ajatukset alkoivat pyöriä sekaisin hänen päässänsä.
— Mutta olenpa sittenkin kalifi, huudahti hän ukkosäänellä ja iski nyrkkinsä pöytään. Minä opetan sinua, sinä vanha noita, osoittamaan kunnioitusta kaikkien oikeauskoisten hallitsijalle!
Hän aikoi hyökätä äitinsä kimppuun kurittaakseen häntä. Mutta samassa oikea kalifi työnsi esiripun syrjään ja seisoi kuninkaallisessa komeudessaan Abu Hassanin edessä, kalifin vaippa hartioilla. Nyt Abu Hassan aivan kivettyi. Hän näki heti paikalla, että Harun al Rashid, oikeauskoisten oikea hallitsija seisoi hänen edessänsä, ja hän vapisi pelosta ajatellessaan, että hän itse oli tahtonut esiintyä kalifina. Mutta samassa, kun hän ymmärsi, että Harun al Rashid oli huoneessa, tunsi hän myöskin hänet siksi kauppiaaksi, joka oli ollut hänen vieraanaan, ja hän alkoi aavistaa, miten kaikki oli käynyt.