— En usko, jollen näe sitä omin silmin, vastasi kalastaja.
— No, jollet usko, sanoi henki, niin voinhan ryömiä sinne sisään.
Hän muutti itsensä savuksi, joka kohosi aina ylös taivaaseen asti, ja tunkeutui vähitellen pullon sisään, kunnes viimeinenkin jälki hänestä oli kadonnut.
Silloin kalastaja sulki pullon suun nopeasti ja huusi:
— Valitsepa nyt millä tavalla tahdot kuolla! Minä viskaan sinut takaisin mereen, mistä sinut löysinkin. Sen saat palkaksesi, kun hyvää tahdoit pahalla palkita.
Henki väänteli itseään pullossa ja koetti päästä pois vankeudestansa, mutta kalastaja oli painanut Salomonin sinetin pullon suulle, eikä henki voinut sitä rikkoa. Kun hänellä ei ollut muuta neuvoa, rupesi hän kauniisti rukoilemaan ja lupasi kalastajalle kultaa ja kalleuksia, jos tämä päästäisi hänet jälleen vapaaksi.
Mutta kalastaja nosti vaskipullon veneeseensä ja työnsi jo aluksensa vesille.
— Ei minun mieleni tee kuolla, sanoi kalastaja, ja koska olet maannut tuhatkahdeksansataa vuotta meren pohjassa, niin saat maata siellä vielä kauemminkin, aina tuomiopäivään asti. Enkö minä pyytänyt sinua armahtamaan itseäni, mutta välititkö sinä minun pyynnöstäni? Sentähden Jumala antoi sinut minun valtaani, jotta saisit ansaitun rangaistuksesi.
— Kuulehan, sanoi henki. Jos päästät minut vapaaksi, niin minä palkitsen sinua moninkertaisesti. Korkeimman nimessä minä vannon, että pidän lupaukseni.
Kalastaja tiesi, että henget pitävät aina lupauksensa, kun he vannovat jotakin Jumalan nimeen, sillä muuten heitä kohtaa ikuinen perikato. Ja ehkäpä hänellä ja hänen perheellään voisi olla jotakin hyötyäkin siitä, jos hän päästäisi hengen vapaaksi.