— Siitähän on jo niin pitkä aika, oli hänellä tapana sanoa. Ja mikä on tapahtunut hyvin kauan sitten, siitä ei koskaan voi olla aivan varma. Jos nyt tapahtuisi jotakin ihmeellistä, jota minä itse saisin nähdä, niin se olisi toista. Silloin minä kyllä uskoisin. Mutta sellaista ei tapahdu.
Eräänä päivänä hän oli neuvotellut kauan aikaa ministeriensä ja muiden viisaiden miesten kanssa maan asioista, ja sitten he alkoivat puhua henkisistä asioista ja sanoivat, ettei mikään ollut Jumalalle mahdotonta.
Vanhin miehistä kertoi sen johdosta esimerkkinä, että Jumala antoi kerran ylienkelinsä Gabrielin tuoda luokseen profeetta Muhamedin suoraan vuoteesta, ja pidettyään kahdeksankymmentätuhatta keskustelua hänen kanssaan eri aineista, oli enkeli kantanut hänet takaisin maan päälle hänen omaan huoneeseensa. Mutta meno- ja paluumatka sekä nuo kahdeksankymmentätuhatta keskustelua eivät olleet kestäneet edes niin kauan, että hänen vuoteensa sillä välin olisi ehtinyt jähtyä. Niin, eipä edes vesi ruukusta, jonka enkeli Gabriel sattui kaatamaan nurin, ollut ehtinyt juosta loppuun.
— Loruja, sanoi sulttaani, kun viisas mies oli lopettanut kertomuksensa. Kuinka viisas ihminen voi uskoa tuollaisia tyhmyyksiä? Ei kukaan saa minua uskomaan, että profeetta Muhamed olisi kulkenut niin pitkää matkaa niin lyhyessä ajassa. Jokainen tietää, että jos kaataa ruukun nurin, jossa on vettä, ja kiiruhtaa nostamaan sitä pystyyn, niin vesi on sittenkin jo ehtinyt juosta kuiviin. Sanopa siis minulle, miten Muhamed saattoi nähdä veden vielä juoksevan ruukusta lattialle, kun hän matkusti kaikkien seitsemän taivaan halki päästäkseen Jumalan luo, ja kun matka kustakin taivaasta toiseen kestää viisi päivää, sillä sen lyhyempi se ei taida olla! Tahtoisinpa nähdä sen miehen, joka pystyy selvittämään sellaista laskuesimerkkiä.
Viisaat miehet selittivät, että Jumala oli kaikkivaltias ja saattoi tehdä mitä hän tahtoi. Ihmetyö oli ihmetyö, eikä sitä voinut selittää siten, että kuolevainen sitä voisi ymmärtää. Mutta sulttaani suuttui, kun toiset eivät olleet samaa mieltä kuin hän, ja hetken kuluttua hän lausui neuvottelun päättyneeksi.
Ylt'ympäri maata levisi tieto sulttaanin epäileväisyydestä, ja monet surivat sitä, sillä hallitsijan tulee aina osoittaa hyvää esimerkkiä alamaisilleen.
Vihdoin tuo tieto saapui erään hurskaan dervishinkin korviin, joka asui Kiseldagi vuorella. Hänen nimensä oli Shahabeddin ja hän oli hyvin viisas ja oppinut mies, mutta viime aikoina hän oli vetäytynyt pois maailmasta ja eli erakkona pienessä majassa vuorellaan.
Dervishi Shahabeddin.
Dervishi Shahabeddin.
Häntäkin sulttaanin epäusko suuresti suretti, ja hän läksi heti matkalle pääkaupunkiin, Kairoon, jossa sulttaani asui, koetellakseen valistaa ja käännyttää häntä.
Kun hän oli tullut matkansa määrään ja astui sulttaanin palatsiin, otti maan hallitsija hänet sydämellisesti vastaan, sillä tämä kunnioitti häntä suuresti hänen viisautensa ja hurskautensa vuoksi. Hänet saatettiin komeaan saliin, jonka katto kaareutui korkeana kupuna ja joka sai valonsa neljästä, korkeasta, eri ilmansuunnille viettävästä ikkunasta. Sulttaani pyysi hänet viereensä istumaan pehmeälle sohvapatjalle, ja siinä he sitten keskustelivat kauan ja hartaasti.