Dervishi koetti selittää kauniin sanoin Jumalan viisautta ja voimaa, mutta vaikka hän olisi sovitellut sanansa kuinka viehättävästi tahansa, niin sulttaanilla ei ollut muuta vastausta hänelle varattuna:
— En voi uskoa asioita ja tapahtumia, joita en itse ole nähnyt tai kokenut.
Silloin dervishi nousi paikaltansa.
— Korkea-arvoinen sulttaani, sanoi hän kunnioittavasti, sinä et usko mitään, mitä et itse ole nähnyt tai kokenut. No hyvä, minäpä näytän sinulle jotakin, saadaanpa nähdä, voitko sitä sitten uskoa.
Hän astui sen ikkunan ääreen, joka vietti pohjoisen puolelle, avasi sen ja kehotti sulttaania katsomaan ulos.
Tämä seurasi hänen kehotustansa ja näki vuorien piirittämän laajan lakeuden, missä vilja hiljalleen huojui tuulenhengessä.
Äkkiä hän huomasi, että keihäitten kärkiä välkkyi kallioiden lomassa, rautapukuisia miehiä hyökkäsi hevosten selässä alas laaksoon, heidän joukkonsa kasvoi kasvamistaan, eikä kestänyt kauan ennenkuin kokonainen armeija lähestyi pääkaupunkia. Aurinko välkkyi kiivissä, torvet toitottivat, sotahuutoja kajahti ilmassa ja hurja humina kohosi eteenpäin ryntäävästä joukosta.
Sulttaani kalpeni ja tarttui dervishiä käsivarteen kiinni.
— Jumala armahtakoon meitä! huudahti hän. Miten voin puolustaa itseäni ja kaupunkiani tuollaista vihollisjoukkoa vastaan!
Mutta dervishi vain hymyili ja kehotti sulttaania vielä kerran katsomaan ulos ikkunasta.