Sieltä näkyi suuri Niili-virta, kun se juhlallisena ja levollisena virtasi kaupungin ohi.
Mutta äkkiä vesi alkoi nousta, se paisui yli äyräittensä ja kohosi aivan rakennusten tasalle. Äärettömiä vesijoukkoja vieri yli peltojen ja niittyjen, kaatui puita ja taloja ja lähestyi Kairoa hirveällä vauhdilla.
Ei nytkään sulttaani voinut hillitä kauhistustansa ja huudahti tuskissaan:
— Niili paisuu yli äyräittensä! Se hukuttaa kaikki elävät olennot!
Taaskin dervishi hymyili hänen kauhulleen ja käski hänen katsoa uudestaan ulos ikkunasta. Ja kun hän sen teki, niin virta oli jälleen aivan tyyni ja vesi kulki rauhallisesti eteenpäin.
Kun sulttaani oli rauhoittunut, vei dervishi hänet läntisen ikkunan ääreen.
— Katsopas nyt tänne! sanoi hän. Tästä ikkunasta näkyi tavallisesti autio, hedelmätön erämaa, jonka lentohiekassa ei puu eikä kasvi voinut juurtua, mutta kun sulttaani katsoi nyt ulos, niin hänen silmäänsä kohtasi näky, joka sai hänet ihastuksesta huudahtamaan ja mielissään hän siveli mustaa partaansa.
Siinä missä erämaa oli ennen ollut, ulottui nyt ihana puutarha yli koko lakeuden. Ruusupensaista levisi suloinen tuoksu aina palatsiin asti. Komeat, korkeat liljat huojuivat tuulessa. Palmulehdot humisivat ja tarjosivat vilpoista suojaa. Purojen hopeankirkas vesi kiemurteli vihantojen pensaitten ja tuuheiden puiden lomissa. Linnut visertelivät lentäessään taivaan alla.
— Millainen paratiisi! Mikä ihana paikka! huudahti sulttaani. Minä tahdon mennä lähemmäksi katselemaan.
Ja hän käännähti ympäri mennäkseen uuteen puutarhaansa, mutta dervishi tarttui häntä käteen kiinni.